Last man standing

Liittouman jäsenet kauko ja Cestor olivat poissa. Olin jäänyt yksin pitämään päämajaamme pystyssä, toi no en yksin. Olihan minulla uusi solutoveri Dabir asuttamassa kaukon entistä huonetta. Ja täytyy todeta, että myös Dabir hallitsi kantapääkävelyn jalon taidon, television katselun maksimi volyymilla, keittiön sotkemisen, kenkien "lainaamisen", laulamisen, palohälyttimen, yöllisen metelin, kanankoivet, hellan levyt ja avaimien hukkaamisen.

Ihme kyllä, mikään näistä Dabirin omituisuuksista ei enää tuntunut oikeen miltään. Ivan oli läsnäolollaan onnistunut koulimaan minusta todellisen solusoturin. Mutta jotain uutta hän keksi, mihin Ivan ei pystynyt...

Ei se, että Dabir unohti avaimensa keskimäärin kaksi kertaa viikossa ja rimputti tällöin ovikelloa keskellä yötä. Ei se, että Dabir vei minun suhteellisen uudet kengät, eikä se että keittiössä paloi. Ivan oli jo kaiken tuon saanut aikaiseksi useammin kuin kerran ja 10 kertaa tehokkaammin.

Mikä sitten katkaisi kouliintuneen soturin selän? Dabir x 4.

Noin kuukauden kuluttua Dabirin muutosta, hän alkoi asuttamaan omia sukulaisiin soluhuoneessaan. Vakituisesti hänen huoneessaan asui hänen lisäkseen 2 muuta henkilöä ja kolmas vieraili usein.

Keittiöön mennessä hyvin yleinen näky oli, että kaksi tummaihoista miestä makaa keskellä keittiön lattiaa ja kolmas istuu pöydällä. Tätä näkyä en halunnut nähdä enää uudestaan, joten keittiössä käyminen rajoittui 1-2 kertaa viikossa. Vessa oli kokoajan varattuna, suihku näytti samalta kuin Ivanin aikana ja pyykkiä pestiin keittiön lavuaarissa.

Tilanne kärjistyi vielä niin pitkälle, että kirjoitin Hoasille valituksen Dabirista, mutta miten Hoas tähän reagoi? Ei mitenkään. Huomautti, että seuraavan kerran sovitte keskenään erimielisyydet. Ongelmana oli vain se, etten enää tiennyt kuka asukas oli oikea asukas.

Kaikki keinot oli jälleen käytetty ja mikään niistä ei toiminut, päämajamme oli muuttunut Ivanin aikaisesta sotatantereesta eläintarhaksi.

Ainut keino selviytyä oli jättää soluasuminen unholaan.

Kolmen kuukauden piinallisen odotuksen jälkeen pääsin muuttamaan pois ja jättämään hyvästit 4 vuoden soluhelvetille, joista pahin 1,5 vuotta on dokumentoituna tähän blogiin.

Toivottavasti te arvon lukijat olette viihtyneet blogin parissa ja olemme onnistuneet tarjoamaan teille niin hauskoja kuin järkyttäviäkin lukuhetkiä.

Fabio kiittää, kuittaa ja kumartaa.

PS. Ensi viikolla blogiin tulee vielä yksi postaus.

PS. PS. Muista vastata kyselyyn oikeassa palstassa, niin ehkä Ivan pääsee vielä koviin kansiin :)

Viimeiset sanat

Niin oli Ivan kadonnut ja jäljellä oli vain hirvittävä kasa romua – tai käyttöesineitä, vaatteita ja huonekaluja. Miten asiaan halusikaan suhtautua. Eikä asuntonäyttelyssä piipahtanutta rouvaakaan enää sen koomin näkynyt, saatikka hänen pojastaan kuulunut. Jäimme edelleen odottamaan uutta seuraa.

Kaikki oli muuttunut kerta heitolla. Elämä oli alkanut normalisoitua. Toisaalta Ivanin seurassa vietetty aika oli niin pitkä, että se oli jo ehtinyt muodostua "normaaliksi". Ehkä elämä oli alkanut palautua tietynlaiseen ideaalitilaan.

Huoltomiehet saapuivat eräänä normaalina päivänä. Soppa oli suomalaiselle, työtä pelkäämättömälle miehellekin liikaa. Ivanin tavaroiden alas kantaminen olisi tappanut terveimmänkin työmiehen. Niinpä yksitellen, tavara tavaralta ja huonekalu kalulta Ivanin omaisuus putoili maan kamaralle, kun huoltomiehet paiskoivat niitä avoimesta ikkunasta takapihallemme, minun puutarhaani.

Ivanin huone oli tyhjä, ja viimeinen konkreettinen muisto Ivanista oli poissa.

Ivanin lähtö oli tullut yllättäen monelle. Yksi yllätytyistä oli ilmeisesti häen työnantajansa, joka viikkoja Ivanin äkkilähdön jälkeen kävi ovellamme. Mies ei vaikuttanut erityisen surulliselta tai ikävöivältä, mutta kiukku paistoi hänen kasvoiltaan. Kerroin totuudenmukaisesti, etten tiennyt missä Ivan. Lisäsin, ettei Ivan ei enää asunut luonamme. Ajatus kuulosti hyvältä - ”Ivan ei asu täällä.”

Niin saapui seuraava erä työntekijöitä pensselit käsissään, maalipurkit ja liimat mukanaan. Kirvelevä totuus oli hyväksytty vuokranantajammekin taholla: pölyviuhkalla ei huoneen siistimisestä selvinnyt, vaan täysmittainen restaurointi oli ainut tapa saattaa soluhuone asuttavaan kuntoon seuraavaa asukasta varten. Lattia revittiin irti ja uusittiin, jokainen seinä maalattiin ja listat vaihdettiin. Asuntomme vakiomallistoon iät kuulunut design-vaatekoppikin jouduttiin vaihtamaan uuteen. Ivanin siniseksi maalaama kaappi oli väritykseltään turhan rohkea, eikä se sopinut huoneen muuten hillittyyn tyyliin.

Fabio eli elämäänsä asunnossamme jalka kytkimellä, eikä minunkaan ollut tarkoitus jäädä asuntoon pidemmäksi aikaa kuin pakottava tarve vaatisi. Olin odotellut vastauksia asuntohakemuksiini viikkokaupalla. Elimme kuin jonkinlaista väliaikaa, hengähdimme uusia tuulia odotellen.

Elämällä on taipumus jatkua jossain muodossa, ja kun jossain elämä loppuu, toisaalla se alkaa. Niin jatkui elämä meidänkin solussamme. Maanantaipäivänä asuntoomme, kaukon entiseen huoneeseen muutti uusi asukas - "Hi, I'm your new roommate, Dabir!"

---

Paljon on aikaa kulunut siitä, kun olen ollut tekemisissä Ivanin kanssa - tai ylipäänsä muistellut häntä. En ehtinyt tutustua kunnolla Dabiriin. Ehkä joku toinen on saanut hänestä muusan itselleen, ehkä ei. Joskus tarinat syntyvät arjesta, joskus juhlasta, joskus arjesta tehdään juhlaa ja juhlasta arkea.

Minäkin olen nyt lentänyt uuteen pesään, kuten lensi Ivankin. Tarinani ovat nyt erilaisia ja niillä on toinen konteksti - ehkä arkisempi, mutta rauhallisempi. Nyt Ivanin kanssa koetut kommellukset ja koruton arki muistuvat mieleeni haaleina kuvina, vaikka viikot tuntuivat silloin sietämättömiltä. Missähän Ivan on, mitä hän tekee ja kenen viikot, päivät ja tunnit kuluvat tänään syntisen hitaasti?

Kuluneina kuukausina blogimme on ehtinyt esiintyä monessa mediassa, ja olemme saaneet palautetta ja kommentteja. Välillä tarinoiden totuudenmukaisuutta on epäilty, toisinaan olemme saaneet sympatiaa osaksemme, silloin tällöin meitä on koeteltu haukuilla. Blogi, jonka alunpitäen kehittelimme henkireiäksemme ja päivien iloitteluksi, paisui lopulta tunteiden palon sytyttäväksi saagaksi.

Suuri kiitos kuuluu kaikille lukijoillemme, jotka usein kannustivat meitä saamaan uudet kirjoitukset ja dokumentit Ivanin elämästä talletetuiksi ja nähtäviksi. Palautteenne lukeminen on ollut suurimman osan ajasta mukavaa, ja joskus napakatkin kommentit ovat sisältäneet enemmän totuutta kuin olisin halunnut myöntää.


Hyvää joulunodotusaikaa.


Toivottaen,

Huone 4

Ivanin sotiessa Israelissa ja kauko sotakarkurina omassa lukaalissaan, alkoi asuminen soluasunnossa tuntua jälleen mukavalta. Tilaa oli tarpeeksi, kun neljän hengen solua kansoitti enää minä ja Cestor. Ei enää yöllisiä heräämisiä neljää kertaa yössä, ei enää palohälyttimen aiheuttamaa jännitystä, ei enää Ivania. Nyt keittiöönkin pystyi mennä tekemään ruokaa ja askareita ilman, että tarvitsi pelätä Ivanin entreetä puolialastomana teekattilansa kanssa.

Tavallista tylsää soluelämistä jatkuikin toista kuukautta eikä uusia vuokralaisia ollut yläkerran kahteen tyhjään huoneeseen kuulunut. Kunnes eräänä päivänä ovikello pärähti soimaan...

Cestor meni kalsareissaan avaamaan ovea vain huomatakseen, että siellä oli rouvashenkilö. Hän esitteli itsensä ja kertoi, että oli tullut tutustumaan hänen pojalleen tarjottuun soluasuntoon. Tässä vaiheessa minäkin liityin joukkoon kummaan ja toivotimme hänet tervetulleeksi.

Pienoisen smalltalkin jälkeen totesimme rouvalle, että hänen poikansa ilmeisesti muuttaa huoneeseen numero 3. Eli huoneeseen missä muinainen kaukomme majaili pitkän tovin. Rouva vastasi tähän, että "ei, vaan huoneeseen 4 olisi poika muuttamassa parin viikon päästä".

Huone 4, tuo peikkometsän prinssin ikioma luola, missä Ivan oli viettänyt aikaansa yhteensä vuoden, oli nyt saamassa uuden asukkaan.

Rouva halusi välttämättä tutustua tuohon Ivanin pyhäkköön nähdäkseen minkä mallinen huone oli ja millainen näkymä ikkunasta oli. Olihan Ivan jo muuttanut pois pari kuukautta sitten ja huone varmasti sellaisessa kunnossa, että sinne uusi asukas voisi jo muuttaa. Vai oliko se sittenkään ihan parhaimmassa kunnossa?

Cestor ja minä koitimme pidätellä naurua, ja samalla hengitystämme kun astelimme Ivanin oven taakse. Pahimmat kalmanhajut olivat pysyneet onneksi poissa, mutta oven alta saattoi tulla paikoitellen pahan hajuisia hengähdyksiä. Koska tiesimme mitä peikkometsän luolan salat kätkivät sisälleen, pyysimme rouvaa valmistautumaan "pieneen" yllätykseen. Ja kyllä, nyt te arvon lukijatkin näette mitä huoneen numero 4 oven takaa paljastuu!




"Oh hoh"

Nämä olivat rouvan kommentit. Kysyimme häneltä vielä, että oliko se nyt varmasti, että vuokranantaja oli tarjonnut juuri tätä huonetta? Ja kyllä vain, hänen poikansa piti muuttaa asuntoon parin viikon päästä ja sopimukset olivat allekirjoitusta vaille valmiit. Nähtyään ja haistettuaan Ivanin huoneen, rouva alkoikin tekemään pikaista lähtöään ja ulko-ovea jo sulkiessaan mainitsi, että asunto on ihan viihtyisän oloinen. Tarkoittaen toivottavasti yleisiä tiloja.

Jäimmekin odottamaan Cestorin kanssa, että muuttaako rouvan poika parin viikon päästä Ivanin huoneeseen.

Ei muuttanut.

Ivanin perintö ja liittouman lopun alku

Ivan pysyi poissa.

Kun Ivanin lähdöstä oli kulunut muutama viikko, soitimme ikkunasta kiipeäviltä kuokkavierailta välttyäksemme huoltomiehelle, joka kävi Ivanin huoneessa, kahlasi sen läpi sulkemaan Ivanin ison ikkunan ja samalla sammutti Ivanin tietokoneen ja valot. Ivanin lähtö oli tosiaan suoritettu parhaaseen Ivan-tyyliin.

Pian Ivanin lähdön jälkeen tälle alkoi kertyä postia. Kirjekuorien tiedot kertoivat omaa karua tarinaansa Ivanin elämästä. Postia oli niin vuokranantajalta, pankeilta, vakuutusyhtiöiltä, perintätoimistolta kuin myös käräjäoikeudelta ja korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Voimme vain arvailla kirjeiden sisältöä. Mikään niistä ei tulisi Ivania koskaan saavuttamaan.

Parhaan arvauksemme mukaan Ivan siis lähti lyhyellä varoitusajalla Lappeenrantaan, jossa oli ilmeisesti tarjolla jonkinlaista autonkorjaushommaa. Tämän keikan jälkeen Ivanin tie veisi lentolipputilauksen mukaisesti Kyprokselle, jonka oletamme olevan välipysäkki matkalla Ivanin lopulliseen päämäärään, myyttiseen Israeliin, jonka armeijaan Ivan joutuisi heti kansalaisuuden saatuaan. Kenties alokas Ivanin kimeä öinen kirkuna herättää nykyisin nukkuvia sotamiehiä jollain Israelilaisella kasarmilla.

Kun uskalsimme uskoa Ivanin tosiaan lähteneen, tunne oli vapauttava. Kuin pitkä rangaistus olisi lopultakin päättynyt. Kämpässä ei enää haissut kuolemalle, siivouksen tulokset säilyivät pidempään kuin muutaman päivän, keittiöön pystyi menemään ilman kenkiä ja öisin oli mahdollista nukkua ilman keskeytyksiä.

Vaikka aina keittiössä ollessaan odottikin edelleen alitajuisesti Ivanin syöksyvän huoneestaan puolalasti teetä keittämään, pikkuhiljaa tämäkin tunne hälveni ja aloimme viihtyä keittiössä, kokkaillen entistä gourmeempia särpimiä. Tähän ei tosin paljoa vaadittu, kun muistaa Ivanin valtakauden tyypilliset ruokalajit, pikaisesti uuniin heitetyt ranskalaiset tai mikrossa lämmitettävät pakaste-einekset, joiden tarkoitus oli minimoida keittiössä vietettävä aika.

Ivan oli lähtenyt ja elämä solussamme alkoi palautua lähemmäs keskimääräistä normaalitasoa. Pikkuhiljaa aloimme ymmärtää kuinka paljon Ivanin läsnäolo olikaan asumistamme hankaloittanut. Inhimillisen elintason myötä soluelämä alkoi pikkuhiljaa taas maistua - asumismukavuus kun parantuu kummasti kun yksi roskia syövä, niissä elävä ja niiltä haiseva asukki kaikkoaa ja vie yölliset metelöintinsä mukanaan.

Vaikka Ivanin lähtö oli kaikille suuri helpotus, osa meistä ei ehtinyt siitä kauaa nauttimaan. Minä olin nimittäin valmistunut koulusta alkukesällä ja etsittyäni asuntoa jonkin aikaa, olin lopulta löytänyt itselleni oman kämpän, johon muutin vain muutama kuukausi Ivanin lähdön jälkeen. Tavallaan sopivaa, että nyt oli liittoumankin aika hajautua. Olihan operaatio Eroon Ivanista saatettu lopultakin onnelliseen päätökseen.

Nyt tarkkaavainen lukija huudahtaa että tämähän on huijausta, kun yksi blogin kirjoittaja ei ole edes asunut solussa viime aikoina, puhumattakaan siitä että Ivan itse on lähtenyt kämpästä jo aikaa päivää sitten.

No, kuten olemme usein maininneet, emme kirjoita blogia reaaliajassa päiväkirjatyyliin. Kaikki kirjoitukset ovat tulleet elävän elämän tapahtumiin nähden pienellä tai suurella viiveellä. Jo alkumetreillä teimme päätöksen että emme edes yrittäisi pysyä nykyhetken tahdissa vaan kirjoittaisimme kaikesta kirjoittamisen arvoisesta omaan tahtiimme.

Ja mitä tulee omaan muuttooni, tämä kirjoitus on itse asiassa vasta toinen jonka olen kirjoittanut uudessa kämpässäni, ja luonnollisestikin kirjoitan vain niistä asioista, jotka soluelämäni aikana koin. Kirjoituspaikka ei liene kovin oleellinen niin kauan kuin itse asia on totuudenmukaista. Osa vanhoistakin jutuista on kirjoitettu eri puolella Suomea.

En kuitenkaan ole vieläkään täysin tapahtumista sivussa. Modernin tietotekniikan ansiosta liittouma on edelleen puheväleissä ja reaaliaikaisten keskustelukanavien avulla olen tietoinen myös muuttoni jälkeisistä tapahtumista solussa. Vaikka jätänkin viimeisimmistä käänteistä kirjoittamisen Cestorin ja Fabion taitaviin käsiin, virtuaaliliittouma elää ja porskuttaa. Ivanin lähdettyä itse blogin loppu kuitenkin väistämättä häämöttää.

Minun osaltani tuo loppu on nyt saavutettu. Runosuoni on tämän aiheen osalta pumpattu kuiviin ja näppäimistökin vetelee viimeisiään. Tässä vaiheessa täytyykin kiittää lukijoita käsittämättömän runsaasta kiinnostuksesta blogia kohtaan ja kannustavasta palautteesta joka on ruoskinut kirjoittajia työn ääreen. Kukaan meistä ei ollut odottanut että blogin suosio tulisi olemaan näin suuri.

Ivan-juna jatkaa matkaansa vielä jonkin aikaa, mutta minä jään tällä pysäkillä pois.

Kiitos ja kuulemiin – tai kuten Ivan sanoisi:

Я нуждаюсь в Вашем автомобиле.

Solutoveri ja Ivan mediassa

Solutoverin yksivuotisen historian aikana blogimme on bongattu useilla eri nettisivuilla, keskustelualueilla ja jopa Mikrobittiin Ivan on onnistunut itsensä ujuttamaan.

Ehkä kuitenkin näkyvin ja kuuluvin Solutoveri-blogin esiintyminen julkisuudessa tapahtui Ylex:n radio-ohjelmassa.



Televisioon Ivan ei tietääksemme vielä ole onnistunut pääsemään.

Kaukomaiden kutsu

Muutamia kuukausia vesivahinkofiaskon ja muutamia viikkoja kymmenen tunnin siivousmaratonimme jälkeen sattui yksi merkittävimmistä kohtaamisista liittoutuneiden ja Ivanin välillä. Tämä kohtaaminen enteili suurta muutosta.

Olimme toteuttamassa kevennettyä versiota aiemmasta suursiivouksesta ja samassa yhteydessä päätimme roudata Ivanin epämääräiset rojut jälleen ulos yleisistä tiloista, kirjaimellisesti. Tavaraa oli paljon ja saatuamme kuskattua kaiken pihalle huomasimme Ivanin laahustamassa zombina parkkipaikalla. Ajattelimme ehdottaa Ivanille että tämä voisi alkaa säilyttää osaa autonkorjaustavaroistaan läheisessä ulkovarastossa, jotta säästyisimme ainakin osalta yöllisistä häiriöistä Ivanin rampatessa kämpässä edestakaisin ja paiskiessa ulko-ovea niin että yläkerrassakin sai pelätä peilin putoavan seinältä.

Niinpä lähdimme porukalla tapaamaan Ivania ja lopulta löysimmekin hänet – ulkonäöltään enemmän pummin näköisenä kuin koskaan.

Ivan oli juuri pitämässä taukoa korjaushommista ja lojui erään auton takakontissa repaleinen takki ja maalin tuhrimat housut yllään, rikkinäinen ja öljystä musta lippalakki rasvaisten hiusten seassa roikkuen. Ivanin kädet ja naama olivat mustan lian peitossa ja kenties lukuisten velkojien ja vainoojien aiheuttamien hermopaineiden innoittamana tämän öljyisten sormien välissä paloi tärisevä ja osittain murtunut savuke. Ivanin toista korvaa peitti likainen vessapaperi ja eristeteippi.

Emme olleet aivan varmoja pitäisikö meidän keskustella Ivanin kanssa tämän tavaroista vai heittää hänelle kolikoita. Mielessämme kävi myös vanha kunnon muilutus. Koska Ivan oli jo valmiiksi auton takakontissa mikä olisikaan helpompaa kuin paiskata takaluukku kiinni ja kuskata Ivan itärajalle, missä häntä epäilemättä jo odotettiin.

Esitimme kuitenkin sivistyneesti ehdotuksemme ja Ivan tyrmäsi sen täysin, sanoen että voi vaikka itse kuskata tavaransa omaan huoneeseensa jos ne eivät saa olla alakerran yleisissä tiloissa. Tämä tietenkin moninkertaistaisi yöllisen metelin kun Ivan rymyäisi alakerran lisäksi myös yläkerrassa ja portaissa. Yritimme selittää ulkovaraston hyötyjä, mutta Ivan ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa.

Lopulta keskustelu kääntyi yleisesti Ivanin tapaan liikkua kämpässä ja hyppiä portaat yölläkin alas mahdollisimman kovalla metelillä ja törmätä tämän jälkeen Cestorin oveen niin että ryminän herättämä Cestor-parka luuli vähintäänkin mielipuolisen Jack Nicholsonin pyrkivän ovesta läpi palokirveen kera parhaaseen ”here’s Johnny!” –tyyliin. Portaissa liikkumisesta Ivan totesi, että on vuokranantajan velvollisuus varmistaa että portaista ei kuulu ääniä riippumatta siitä miten niissä loikkii. Ivanin oma liikkumistapa on kalibroitu keskiaikaisten kivilinnojen lattioille eikä siitä muuksi muutu. Vika oli siis vuokranantajan, ei Ivanin.

Ivan oli koko keskustelun ajan normaaliakin sekavamman oloinen ja lisäksi jotenkin tympääntynyt. Syy tähän selvisi pian, kun Ivan sivulauseessa töksäytti että miksi näistä asioista välitätte kun olen kuitenkin muuttamassa pois.

Hetkinen. Siis mitä?

Yritimme salata innostustamme ja kysellessämme asiaan tarkennusta, Ivanin sekavasta höpinästä kävi ilmi että jokin virallinen taho oli päättänyt olla jatkamatta Ivanin oleskeluoikeutta Suomessa. Tämä oli aika pysäyttävä tieto ja kesti hetken ennen kuin sen merkitys kunnolla valkeni meille. Olisimme pääsemässä eroon Ivanista, joskaan aikataulusta ei ollut tietoa. Yhtäkkiä porrasmetelöinnillä ei ollutkaan enää niin väliä. Edes Ivanin yritys lopettaa keskustelu tokaisemalla meille kyllästyneeseen sävyyn ”go away, please”, ei varsinaisesti enää meitä häirinnyt. Lupasimme jopa kantaa Ivanin tavarat sinne minne tämä ne haluaisi.

Keskustelun jälkeen pohdimme että mahtoiko meillä olla jotain osaa päätökseen poistaa Ivan maasta. Olimme kuitenkin tehneet vuokranantajalle kirjallisia valituksia Ivanin touhuista ja ilmiantaneet tämän aiheuttamat vesivahingot, joiden korjausta Ivan ei ikinä maksanut. Ehkäpä vuokranantaja oli sittenkin ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin kaiken tämän vuoksi ja lopputuloksena oli Ivanin karkotus maasta. Tai ehkäpä Putin oli luvannut lievennystä puutulleihin siitä hyvästä että saisi arkkivihollisensa, Ivanin, kynsiinsä.

Olimme kuitenkin vielä hieman skeptisiä. Koska olimme tottuneet Ivanin höpinöihin vetyautoista ja murhaavista pääministereistä, emme uskaltaneet täysin sinisilmäisesti suhtautua tähänkään uutiseen vaikka se lupaavalta vaikuttikin. Muutamaa viikkoa myöhemmin saimme kuitenkin vahvistusta asiaan.

Vahvistus tuli eräänä iltapäivänä oveni läpi Ivanin kimittävällä äänellä. Kyseessä oli surullisenkuuluisa puhelinkeskustelu, jota on jo aiemmin blogissa käsitelty osana Ivanin omaperäistä puhelinkäyttäytymistä. Nyt voimme paljastaa, että Ivanin keskustelukumppani puhelinlangan toisessa päässä oli matkatoimiston edustaja ja tuote, jota Ivan niin vaivalloisesti pyrki tilaamaan, oli menolippu Kyprokselle. Oletettavasti suunnitelmana oli lentää ensin Kyprokselle ja sieltä matkata – minnepä muualle kuin Israeliin – jokaisen mafiapakolaisen luvattuun maahan, Ivanin tuntien vaikka uimalla. Israeliin muutto ei ollut sittenkään ollut vain yksi Ivanin suureellisista, mutta olemattomista haaveista. Puhelinkeskustelun jälkeen aloimme jo uskoa valoisampaan tulevaisuuteen ilman venäläistä ihmisapinaamme.

Emme kuitenkaan vieläkään tienneet Ivanin aikataulusta. Emme tienneet oliko hän lähdössä huomenna, viikon, kuukauden vai puolen vuoden päästä. Emmekä viitsineet häneltä asiasta kysyä, koska viime aikoina tiukentunut asenteemme häntä kohtaan oli aiheuttanut tuhahduksia ja mykkäkoulua. Tiesimme vain että jonain päivänä Ivan olisi kadonnut ja jättänyt taakseen niin meidät kuin maksamattomat velkansakin.

Kun vielä jokunen viikko yöllistä melua, savuavia fasaanipatoja, ikkunasta kulkemista ja omalaatuisia naisvieraita eläimineen oli vierähtänyt, eräänä viikonloppuna Ivan repäisi ja tyhjensi huoneensa koko sisällön yläkerran keittiöön ja käytävälle. Jos olisin tuolloin ollut paikalla, olisin saanut Ivanin runkosängyn päälleni avatessani huoneeni oven. Touhu liittyi jollain tavalla muuttoon, koska Fabion yrittäessä turhaan raivata tietään keittiöön, Ivanin selitys käytävän hirmuiselle tavaravuorelle oli ”I’m moving out”. Olisikohan Ivan ollut etsimässä passiaan arkistojärjestelmänsä kätköistä – toiveet olivat korkealla

Tämän jälkeen Ivan katosi muutamaksi päiväksi. Tavaransa hän luonnollisestikin jätti niille sijoilleen yläkerran lattialle. Fabio ja Cestor joutuivatkin heittelemään Ivanin tavarat takaisin tämän huoneeseen päästäkseen keittiöön tekemään ruokaa.

Ivan ei kuitenkaan ollut lähtenyt eeppiselle ristiretkelle luvattuun maahan vaan jo muutaman päivän kuluttua ulkoseinästä kuului jälleen tuttua rapinaa ja ryminää Ivanin könytessä sisälle ikkunastaan. Eikä aikaakaan kuin tyhjä kattila hehkui taas punaisena hellalla entiseen tapaan.

Ivan tuskin edes huomasi että Fabio ja Cestor olivat heitelleet pöydät, tuolit, paistinpannut, patjat, autonosat, television palaset, laudanpätkät, lasinsirpaleet ja kivet käytävältä takaisin hänen huoneeseensa ja että huone oli sen mukaisessa järjestyksessä. Ehkä välinpitämättömyys johtui siitä että kun esineet ovat aina olleet täysin kaoottisessa järjestyksessä, ei niiden heittely satunnaisiin paikkoihin enää tilannetta miksikään muuta. On hyvin mahdollista, että heittelyn seurauksena huone saattoi jopa olla hieman paremmassa järjestyksessä kuin aikaisemmin.

Muutama päivä Ivanin uuden tulemisen jälkeen juoni tiheni jälleen, kun keittiön pöydälle ilmestyi käsin kirjoitettu lappu, jossa ilmoitettiin autonkorjaustoimintaan liittyvästä työkomennuksesta Lappeenrannassa ja käskettiin muun muassa ottamaan mukaan vaihtovaatetta ja hammasharja. Päättelimme tämän tiedotteen koskevan Ivania, koska kukaan meistä ei ollut kysellyt autonkorjaushommia Lappeenrannasta. Näytti siltä että Ivanilla oli tiedossa vielä yksi työkeikka ennen pakoa kaukomaille.

Tästä ei mennyt kuin muutama päivä kun alakertaan ilmestyi matkalaukku. Toiveemme heräsivät jälleen. Ehkä se lähtee sittenkin!

Sitten eräänä päivänä, ryminän ja kolinan täyteisen yön jälkeen, laskeutui hiljaisuus. Vuorotellen me liittoutuneet saavuimme iltapäivällä kotiin asioiltamme ja kaikkien huulilla pyöri sama kysymys. Onko se lähtenyt? Onko se lähtenyt? Jalkojen töminää ei kuulunut, vesikattilaa ei ollut hellalla eikä huoneistossa leijuva Ivanin tuoksu ollut enää aivan niin läpitunkeva kuin edellisenä päivänä. Matkalaukkukin oli kadonnut.

Vaikka Ivania ei näkynyt eikä kuulunut, huomasimme että tämän huoneen ovi oli raollaan ja sisäpuolelta kajasti valoa. Oven rakosesta näkyi, että kristallikruunun lamput loistivat kirkkaina, tietokone oli päällä ja iso ikkuna auki. Taas toiveemme kokivat kolauksen. Ei kai kukaan lähtisi asunnostaan lopullisesti niin että jättäisi valot ja tietokoneen päälle ja ikkunan apposen auki – vaikka ikkuna olisikin pääasiallinen kulkureitti asuntoon?

Muutamien päivien kuluessa asia kuitenkin alkoi varmistua. Näytti siltä että Ivan olisi tosiaankin lähtenyt talosta. Väliaikaisesti vai pysyvästi, sitä emme tienneet. Oliko Ivan ehkä lähtenyt tilapäisesti Lappeenrantaan töihin ja palaisi sen jälkeen takaisin kotiin ja kouluun tai ehkäpä Kyproksen kautta Israeliin ja suoraan armeijan alokkaaksi? Lappeenrantaan Ivan tuskin oli jäämässä koska oli kuitenkin jo tilannut lentolipun Kyprokselle – ellei sitten ollut unohtanut tätä pikkuseikkaa parhaaseen ”I forgot”-tyyliinsä.

Ajan kuluessa pelkomme kuitenkin pikkuhiljaa hälvenivät ja aloimme uskoa ihmeen lopultakin tapahtuneen.

Ivan, yöllinen saalistaja, kaaoksen kuningas, kantapääkävelyn uranuurtaja, pimeä autonkorjaaja ja kirkuva roskisritari – tuo kettumainen peikkometsän prinssi oli lopultakin poistunut asunnostamme.

Postin vie, postin tuo... Ivan jokaisen luo

Ivanin rautainen ammattitaito ja korkea motivaatio työelämään ei rajoitu vain autojen korjaamisen puolelle, vaan hänellä on myös taipumusta siivousalalle ja postinjakeluun. Tämä kirjoitus käsittelee Ivanin lyhyttä uraa postelijoonina.

Ivanin huomattua saaneen potkut siivousfirmasta, autonkorjausbisneksen tuottaessa vain tappiota, ja yli neljän tuhannen euron vesivahinkolaskun hengittäessä niskaan oli Ivanin toimittava. Hän päätti lähteä postialalle. Toisin sanoen jakamaan meidän kaikkien koteihin erilaisia ilmaislehtiä ja mainoksia. Ainut vaatimus kyseiseen työhön oli oma auto ja ajokortti. Ja nämähän Ivan omisti, tämä työ oli hänelle kuin luotu.

Noin kuukauden ajan toverimme jakoikin mainoksia innokkaasti ja kellon tarkasti. On siis hyvin todennäköistä, että Ivan on koskenut joidenkin Teidän lukijoiden postiluukkuihin tai laatikoihin. Ja jos joitakin posteja on hävinnyt, saattaa syyllinen olla nyt löytynyt.

Ivanin tarmokkuus mainosten jakajana pikkuhiljaa alkoi kuitenkin hiipumaan ja loppujen lopuksi kaikki lehdet ja mainokset taisivat jäädä jakamatta. Huoneistomme ulko-oven eteen ilmestynyt lehtipino olisi pitänyt jakaa muutaman päivän sisällä, mutta lehdet seisoivat samassa paikassa yötä päivää toista viikkoa. Muutamana päivänä myös satoi kaatamalla, joten lehdet olivat hieman huonossa kunnossa.



Varmistus Ivanin kiinnostuksen hiipumisesta postinjakoalalle tuli asiakkailta, jotka olivat alkaneet valittamaan siitä, ettei kauan kaivattuja ilmaislehtiä ole postiluukkuihin saapunut. Nämä valitukset loppujen lopuksi olivat perusteena Ivanin postelijoonin uran lopetuksessa.

Ivan irtisanottiin, joten katseet oli taas käännettävä autonkorjausbisneksen kehittämiseen.

Ivanin yllätykseksi autonkorjausbisnes ei ollut enää entisensä, asiakkaat olivat kaikonneet tai Ivanin autokorjaustaitoihin ei ollut enää luottamista. Suurin syy asiakaskunnan hiipumiseen kuitenkin oli jatkuva virkavallan vierailu asuinalueellamme, jonka siis ystävälliset naapurimme olivat hyvin usein soittaneet Ivanin hakatessa korjauksessa olleita autoja ja huudellen omaa siansaksaansa keskellä yötä.

Nyt Ivan oli poliisille tuttu kasvo, venäjän mafia ja Vladimir Putin olivat saaneet vihiä Ivanin sijainnista. Hoas karhusi vesiremontista aiheutunutta laskua. Lukuisat huomaukset vuokranantajalta ja mahdollinen häätö asunnosta saattoi olla tuloillaan...

Ivan ihmisten ilmoilla

Luonto on pullollaan erilaisia tarkasteltavia asioita. Ihmiset kokoontuvat bongailemaan lintuja, junia tai lähes mitä tahansa mielenkiintoista mitä luonto on meille suonut. Suurin elämys heille on varmasti pääsy todistamaan omin silmin jotain erikoislaatuista ja harvinaista. Meidän solutoverimme Ivan on varmasti erikoislaatuinen ja harvinainen, ja useat Teistä lukijoista ovatkin jo onnistuneet tämän surullisen kuuluisen venäläisen katastrofin bongaamaan.

Oppilaitoksessa Ivan on bongattu useaan kertaan, ja joka kerta hän on yleisellä olemuksellaan, vaatetuksellaan tai epämääräisellä käytöksellään aiheuttanut hilpeyden ja kauhun hetkiä niin kanssa opiskelijoille kuin opettajillekin.

Ivan pukeutuu kouluun aina mustiin housuihin ja avoimeen valkoiseen kauluspaitaan. Kauluspaidan alla luonnollisesti ei ole muuta vaatetusta, vaan Ivan esittelee estottomasti omaa miehistä olemustaan, oli vuodenaika mikä tahansa tai lämpötilan ollessa nollan asteen kylmemmällä puolella. Jotkut teistä ovat saattaneet nähdä Ivanin käyttämässä vaaleanpunaista kauluspaitaa. Paita on sama, mutta eräs punainen villasukka eksyi vahingossa Ivanin surullisen kuuluisaan pesukoneeseen.

Tämä Ivanin pukeutumiskoodi on varmasti saanut useilta oppilailta pasmat sekoamaan täydellisesti. Eräässä opinnäytetyöseminaarissa oli juuri esitys parhaillaan käynnissä, ja luentosalissa paikalla runsaasti kuuntelijoita. Miten Ivan onnistui pilaamaan tämän esityksen? Helposti, hänen ei tarvinnut kuin kävellä luentosalin lasitetun oven ohi tutussa vaatetuksessaan esitellen paljasta pintaansa noin 2 sekunnin ajan. Tämä pienimuotoinen esittely aiheutti luentosalissa äärimmäistä hilpeyden tunnetta ja äänekästä naurua. Opinnäytetyön esittäjä ei valitettavasti Ivania huomannut vaan meni pahasti hämilleen yleisön yllättävästä reaktiosta. Esitys ei ollut enää tämän tapahtuneen jälkeen entisensä.

Ivan on bongattu useasti myös koulun ruokalassa. Tarkemmin sanottuna leipä- ja salaattipöydässä. Ivania ei ole koskaan nähty itse varsinaisessa ruokajonossa, vaan hän kävelee muovipussi kädessä suoraan leipien luokse valitsee parhaimmat kokonaiset leivät, laittaa ne muovipussiin ja kävelee pois. Salaatin ystävä Ivan ei mitä ilmeisemmin ole, koska hänet on havaittu muutaman kerran ottavan kourallisen salaattia käsiinsä ja haistelleensa sitä. Ivan on kuitenkin päättänyt heittää ottamansa salaatin lattialle. Salaatissa on mitä ilmeisemmin ollut jokin epämääräinen haju, mutta henkilökohtaisesti uskon Ivanin haistaneen omien käsiensä tuoksun. Onneksi kuitenkin salaatit ovat Ivanin käsistä menneet lattialle, eikä takaisin salaattiastiaan. Muuten koko koulu olisi saattanut saada jonkinlaisen epämääräisen vatsataudin.

Myös koulumatkalla sattuu ja tapahtuu. Ivan "omistaa" useita polkupyöriä vaihdellen vanhoista ruosteisista Tuntureista upouusiin tuliteriin maastopyöriin. Koskaan emme kuitenkaan kahta pyörää ole nähnyt samaan aikaan vaan pyörä vaihtuu keskimäärin kerran viikossa. Yksi syy miksi Ivan ehkä pyöräänsä näin useasti vaihtaa on hänen holtiton ajotapansa.

Kaukon ollessa todistajana tien toisella puolella, Ivan ajoi pyörällänsä lujaa vauhtia alamäkeä alas kunnes kuului kova pamaus... Venäläinen tuholainen oli onnistuneesti törmännyt lyhtypylvääseen tai kahteen nuoreen naishenkilöön. Naiset olivat selvinneet rytäkästä ilmeisesti säikähdyksellä, ja olivat onnistuneet väistämään Ivanin. Normaali ihminen saattaisi harkita pyytävänsä anteeksi ja kysyvänsä miten kävi? Miten Ivan tähän reagoi? Armoton kiljuminen ja huutaminen venäjän kielellä, käsien uskomaton vispaus ja uhkaava käytös. Normaalia Ivania siis. Ivanin mielestä tämä onnettomuus johtui näistä kahdesta naikkosesta, eikä Ivanin pyöräilystä. Tilanne kuitenkin rauhoittui ja kaikki osapuolet pääsivät jatkamaan matkaansa omiin suuntiinsa.

Ivanin luokkatovereilta olemme saaneet kuulla myös meheviä tarinoita mitä luokassa on päässyt tapahtumaan. Ilmeisesti meillä täällä suomessa toimii uhkailun ja pelottelun välineet, kun tarkoituksena on saada hyvä arvosana kurssista. Esimerkiksi eräällä kieliopintoihin painottuvalla kurssilla opettaja ei uskaltanut antaa Ivanille vitosta pienempää numeroa peläten hänen tulevansa kostamaan.

Toinen tapaus tapahtui myös luokkahuoneessa kun Ivan päätti ottaa yhteen erään miespuolisen opettajan kanssa. Opettaja oli antanut Ivanille kokeesta numeroksi kolmosen ja tämäkös ei Ivania miellyttänyt. Aluksi Ivan omalla asiallisella äänensävyllään huomautti asiasta opettajalle, jonka jälkeen alkoi pitkäkestoinen ja korkea sävyinen inttäminen joka lopulta päätyi huutamiseen korkealta ja kovaa. Ei tässä vielä kaikki, vaan Ivan alkoi myös käyttäytymään uhkaavasti opettajaa kohtaa, ja tästä luonnollisesti seurasi virallinen valitus ja puhuttelu. Mitään muuta rangaistusta Ivan ei tästä tapauksesta saanut. Ivanille tämä rangaistus oli varmasti pientä verrattuna venäjän mafian harjoittamiin korvanleikkaus puuhiin.

Ivan on taiteellinen henkilö, ja tämän havainnon perusteella hänellä olisi taipumusta tatuointialalle. Ivan on siis bongattu kirjoittamassa ja piirtämässä omaan vartaloonsa erilaisia kuvioita ja tekstejä. Tai sitten Ivanilta vain loppui yksinkertaisesti paperi kesken, eikä enää muistiinpanoille ollut muuta paikkaa.

On kuitenkin positiivista huomata, ettei Ivan ole vain meidän solutovereiden keskuudessa tällainen katastrofi, vaan hän myös jaksaa jakaa tätä omaa persoonallisuuttansa Teidän kaikkien iloksi. :)

Ivan rakastajana

Tapahtumat Ivanin rakkausrintamalla ovat kutakuinkin yhtä kummallisia kuin hänen elämänsä yleensäkin. Ehkä tosin on liioiteltua puhua rakkaudesta, mutta Ivanin suhde vastakkaisen sukupuolen edustajaan on siitä huolimatta kuvailemisen arvoinen.

Ensimmäisiä kertoja tutustuimme Ivanin mielitiettyyn hänen saapuessaan ovellemme pienen koiransa kanssa. Ivanin mielitietty hymyili hyvin veikeästi ja oli varsin kiinnostunut Ivanista ja hänen puuhistaan. Pieni koira melusi kuin riivattu ja se oli puettu lampunvarjostimen näköiseen kapistukseen. Nainen vähät välitti eläimensä tuskista, hän oli kiinnostunut Ivanista ja jatkoi kyselyä. Ivan oli kaiketi hankkimassa varusteita katukorjaamoonsa tai missä lie, kerroin naiselle.

Aloimme nähdä naista pihapiirissämme koiransa kanssa silloin tällöin ja enenevässä määrin. Joskus hän seurasi Ivania ja tämän puuhia, joskus hän seisoi Ivanin ikkunan alla. Kerran tai kaksi hänet on nähty kiipeämässä paloportaita pitkin rakkaansa huoneeseen. Useimmiten nainen kuitenkin vain käveleskeli ulkona asuntomme lähettyvillä ja keskittyi ajattelutyöhön.

Yhden kerran tapasin Ivanin naisen ja tämän eläimen pihapiirissäni, kun olin kävelemässä kotiin. Nainen ei minun katseeseeni vastannut, mutta hänen vapaa ja keskittymishäiriöinen koiransa tervehti minua puskemalla jalkoihini melkein kumoten minut. Rytäkässä tallasin vahingossa elukan hännälle, jolloin se kipitti vinkuen tiehensä.

Olin pahoillani, mutta samalla niin kyllästynyt elukkaan ja sen omistajaan, joka tuntui suhtautuvan Ivaniin kuin hellyyttävään lapseen, että jatkoin matkaani edes pahoittelematta vahinkoani. Myöhäinen anteeksipyyntöni koiralle. Ivanin nainen ei tapausta pannut merkille, vaan keskittyi taivaanrannan maalailuun tai johonkin muuhun henkiseen työhönsä.

Eräänä päivänä olin oikeutettu seuraamaan naisen ja Ivanin tapaamista lähietäisyydeltä, kun nainen saapui taloomme. Ivan vaikutti naisen läsnäollessa vaivaantuneelta ja maaniselta, eikä olisi halunnut päästää tätä naisen toistuvista pyynnöistä huolimatta huoneeseensa. "No you can't come, it's a bit dirty", huuteli Ivan ja juoksenteli ympäri taloa.

Nainen kuitenkin tepasteli kielloista huolimatta lampunvarjostimeen puetun koiransa kanssa yläkertaan ja Ivanin huoneeseen, kun taas Ivan oli jo kadonnut. Seurasin tilannetta jännittyneenä ja odotin naisen reaktioita. Hetken kuluttua Ivanin rakastaja käveli alakertaan silmät kiiltäen ja hän nauroi. Sitten hän lähti. Minua ei naurattanut.

Puolialaston venäläinen kokki osa 2

Maikkarin Mitä tänään syötäisiin? -ohjelma olisi sata kertaa mielenkiintoisempi, jos ohjelman kokki korvattaisiin Ivanilla. Ruoka ei välttämättä valmistuisi lähetysajan puitteissa, mutta muutama tulipalo, savumyrkytys, palovamma, pistohaava ja parin tuhannen euron savuvahingot saattaisivat olla todennäköisiä joka arkipäivä. Siinä olisi tv-viihdettä parhaimmillaan. Uskallan jopa väittää, ettei edes Gordon Ramsey, tuo kiroileva keittiömestari, saisi Ivania oppimaan käyttäytymään hänen keittiössä. Kaikki Gordonin aika kuluisi irtaimiston, ja itsensä suojelemiseen.

Mutta juuri tämä Ivanin omalaatuinen käyttäytymättömyys on asia joka jaksaa aina yllättää. Ivan osaa ajatella laatikon ulkopuolelta, mitä ilmeisemmin koko mies on laatikon ulkopuolella. Esimerkkinä mainittakoon keittiömestari Ivanin käyttämä oivallinen työkalu ruoan paistamiseen.

Mikä tämä työkalu sitten on? Se paljastui meille liittoutuneille onneksi ei niin dramaattisesti, kuin se olisi ehkä voinut paljastua. Itse siis olin monta kertaa ihmetellyt, että mikä uusi ääni keittiöstä silloin tällöin kuuluu. Kysyin asiaa Kaukolta ja hän myös oli äänen havainnut. Asia ei siltä istumalta selvinnyt, mutta seuraavana päivänä keittiöön mennessäni huomasin pöydällä verhoissa kiinni olevan esineen. Ja esinehän luonnollisesti oli kaasukäyttöinen puhalluslamppu.

Tällä Keittiögurumme Ivan paistelee nopeasti kanankoipien pinnan mustaksi ja rapeaksi palohälyttimen kimeän huudon saattelemana. Eipä siinä mitään, taas yksi laite lisää jolla Ivan voisi tämän kuppaisen soluasunnon pistää ilmiliekkeihin. Tai kenties keittiömestari Ivan loihtii puhalluslampullaan mitä herkullisimpia ruokia, jossa vivahteikkaan hienoinen butaanin tuoksu saa makuhermot aktivoitumaan ennen maistamattomaan herkutteluhetkeen. Totta, ei edes ruusuisilla mainospuheilla saa Ivanin ruokia syötäviksi.

Puhalluslampun pyöriessä keittiössä päivästä toiseen ajattelimme Kaukon kanssa tehdä Ivanille pienen jekun. Jekun luonne kuvastaa varmasti jo meidän liittoutuneiden omia mielenterveydellisiä häiriöitä, joita Ivan on meille olemassa olollaan onnistunut aiheuttamaan. Asiaan siis. Huomasimme Kaukon kanssa pakastimesta lattialle tippunutta valkoista ainetta (ei mitään havaintoa mitä se oli, todennäköisesti sokeria Ivanin kuuluisasta vettyneestä sokeripussista). Nostimme sitä pienen määrän keittiön pöydälle, lisäsimme viereen lusikan, pienen palasen foliota ja puhalluslampun.

Ivanin tullessa paikalle olimme jo luikkineet turvaan omiin poteroihimme ja odotimme hiljaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuului rapinaa, ja Ivan juoksi raput alas parkkipaikalle. Menimme katsomaan mitä Ivan oli pienestä kattauksesta tykännyt. Tavarat olivat vähän levällään ja yksi puuttui. Harakan tavoin Ivan oli ottanut arvokkaaksi näkemänsä tavaran pöydältä, ei lusikkaa, vaan foliopaperin. Ilmeisesti hän tarvitsi juuri sitä meneillä olevassa autonkorjausprojektissaan. Mukavaa, että saimme olla avuksi.

Koska tämän kirjoituksen pitäisi käsitellä Ivanin ruoanlaittoa niin siirrytään tarkastelemaan esimerkkiateriaa minkä Ivan loihtii kolmesta kanankoivesta, riisistä ja keräkaalista. Työvälineinään hän käyttää kattilaa, paistinpannua ja puhalluslamppua. Voitte myös siellä kotona tehdä tämän aterian jos siltä tuntuu, mutta jos omistatte kalliit teflon pinnoitteiset kattilat, niin ei kannata niitä käyttää. Sillä jos Ivan sellaiset sattuisi omistamaan, niin ne eivät kestäisi päivääkään. Hyvä jos enää kattilaksi tunnistaisi.

Riisi

Lisää kattilaan vettä ja laita riisit sekaan, ei tarvitse odottaa veden kiehumista. Laita kansi päälle, anna kiehua niin kauan kunnes vesi on haihtunut pois ja valkoisiin riiseihin on alkanut tulla ruskeahko pintaväri. Palaneen käry on yleensä hyvä merkki onnistuneesta keittoajasta ja viimeistään palohälytin toimii munakellon tavoin.

Salaatti

Ota paistinpannu ja laita se valmiiksi punaiseksi kuumennetulle levylle. Revi (tai ole repimättä) keräkaali kokonaisuudessaan paistinpannuun. Lihaisan salaatin saat esimerkiksi lisäämällä kuusi kappaletta kokonaisia Atrian jauhelihapihvejä salaatin sekaan. Kärytä niin kauan kunnes salaatti (ja pihvit) ovat kuumia.

Kanankoivet puhalluslampulla

Kanan valmistukseen sinun tulee varata hyvin aikaa, koska ennen kuin itse kypsentämisen voi aloittaa, täytyy kanakoipia pitää 24-48 tuntia avatussa rasiassa huoneen lämmössä esimerkiksi keittiönpöydällä.

Odotusajan jälkeen lisää 3 kanankoipea paistinpannuun, rasvaa et tarvitse. Kärytä täydellä teholla ja lisää paistovoimaa kuumentamalla kanoja puhalluslampulla 5-10 minuuttia. Kanojen kypsyyden tunnistat vaaleanpunaisesta väristä. Tämän käsittelyn jälkeen kanat ovat valmiita tarjoiltavaksi. Mitään erillisiä astioita et luonnollisestikaan tarvitse koska kädet on keksitty.

Jotta ei ihan pelkäksi kirjoitteluksi menisi niin tässä valokuva saalistaja-Ivanin ruokailun jälkeen.



Ivan pitää myös perunoista, ja niiden keittäminen noudattaa vahvasti samaa periaatetta kuin riisin. Erona kuitenkin on, että kattila täytetään kokonaan vedellä, pistetään perunat sekaan, levy täysille, kansi päälle... Ja kahden tunnin päästä tullaan katsomaan onko perunat pehmeitä. Edellisistä jutuista olette varmaan jo huomanneet, minkä näköiset lieden levyt ovat veden kiehuessa yli kattilan reunojen kahden tunnin ajan. Täytyy todeta, että kyllä Upo osaa valmistaa kestäviä liesiä, koska kaikki levyt toimivat vieläkin moitteetta.

Eli tällaista tällä kertaa. Hengissä ja hyvissä voinneissa olemme, ja suruksenne ilmoitan, että tämäkin blogi alkaa lähestyä loppuaan. Muutamia juttuja on vielä kertomatta ja niiden jälkeen blogi huipentuu useampi osaiseen loppukertomukseen joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi ;)

Joten seuratkaapa tarkasti uusia päivityksiä, kyllä niitä vielä tulee.

Velkomisen vaikeus

Eivät ole Ivanin oikut helposti hallittavissa. Ei ole Ivan liion periksiantava eikä pompoteltava persoona, kun on kyse Ivanilta ruplia anovista velkojista tai Suomen valtion virkamieskoneistosta.

Arkipostin lisäksi on posteljooni alkanut jakaa huoneistoomme Ivaninille suunnattuja kirjeitä, joiden lähittäjiksi on merkitty muun muassa perintätoimisto(ja) sekä kaupungin käräjäoikeus. Emme ole kirjanneet vastaanotettujen lähetysten määrää mustaan vihkoomme, mutta varovasti veikaten erinäiset velkojat ja valtion tahot ovat lähestyneet Ivania yhteensä kymmenillä kirjeillä.

Mitä ilmeisimmin itäinen asukkimme itse ei ole ollut yhtä kiinnostunut kirjallisista huomionosoituksistaan, sillä avaamattomat kirjeet ovat lähes poikkeuksetta päätyneet lojumaan Ivanin huoneen lattialle tai keittiön pöydälle - samalle pöydälle, jolle Ivan on asuinkumppaneiden ihmeteltäväksi jättänyt tiliotteitaan, verkkopankkitunnukset, pankkikortin PIN-koodin ja muita arkaluontoisiksi luokiteltavia dokumentteja.

Valikoivasti postiaan tarkasteleva Ivan on keittöön kasaantuvista kirjekasoista päätellen ainakin puhelinyhtiöiden puolesta velkovien toimistojen listoilla tunnettu tapaus. Eikä pahan Ivanin tuhmia tekosia ole varmasti unohtanut myöskään useamman tuhannen euron laskulla Ivania muistanut opiskelija-asuntosäätiö.

Ivanin huolettomasta elämänasenteesta meillä kaikilla olisi varmasti opittavaa. Ehkä hitusen verran huomisesta huolehtiminen lienee kuitenkin paikallaan, ellei suunnitelmissa ole siirtyä ajasta iäisyyteen tai Suomalaisesta siviilielämästä Israelin armeijaan.

Terveiset toivottaen,