Oletko koskaan tehnyt ruokaa ja huomannut että et mitenkään jaksa syödä kaikkea vaan osa jää yli? Tässä tilanteessa useimmat joko heittävät ylijäämät roskiin tai säilövät ne jääkaappiin tai pakastimeen tulevaa käyttöä varten. Ivanin ollessa kyseessä asiat hoituvat kuitenkin hieman eri tyylillä. Eilen koimme karmaisevia hetkiä kun häneltä löytyi niin sanotusti luurankoja kaapista.
Taloudessamme on aina silloin tällöin ongelmana haarukkakato, jolloin kaikki haarukat ovat joko käytössä, tiskialtaassa tai Ivanin jemmaamina jossain (todennäköisin vaihtoehto), esimerkiksi hänen huoneensa lattialla (mullan, pölykapselien ja maksumuistutusten joukossa), työkalujen seassa tai Fiatin moottorissa. Tällainen kato oli paraikaa menossa kun äskettäin, etsiessäni haarukkaa keittiöstä, huomasin, että Ivanilla oli eräässä keittiön kaapissa säilöttynä punainen muovikulho, ja sen päällä pari likaista lautasta. Tärkeintä kuitenkin oli, että kulhosta pilkotti metallinen aterin, jonka tunnistin omaksi haarukakseni. Päätin vetää sen ulos kulhosta.
Seurasi vatsaavääntäviä tuntemuksia, kun haarukkaa vetäessäni huomasin sen olevan täysin harmaan, valkoisen ja mustan rihmaston peitossa, jota alkoi tulla haarukan mukana kulhosta. Vaikka koko haarukka oli kulhosta ulkona, rihmasto yhdisti edelleen haarukan kulhoon, eikä halunnut päästää irti ruokailuvälineestä. Pudotin haarukan tiskialtaaseen ja rihmasto katkesi, jääden roikkumaan muovikulhon reunalle lannistuneena.
Kohtaloani uhmaten nostin sekä muovikulhon että sen päällä olleet lautaset hyllystä pöydälle ja nostin henkeäni pidätellen lautaset kulhon päältä pois.
Kuten kuvasta näkyy, kulho oli reunojaan myöten niin täynnä homesienirihmastoa ettei enää ollut edes mahdollista määrittää minkä ruokalajin tähteet Ivan oli hyllyynsä kuukausia sitten arkistoinut. Kompostorin kantena toimineet lautaset olivat varmistaneet että ekosysteemi kulhon sisällä säilyi eliömuodoille suotuisana ja kosteus ei päässyt haihtumaan tiehensä. Rihmastossa näkyikin edelleen siellä täällä vesipisaroita. Kulhon ulkonäöstä huolimatta haju ei ollut niin kuvottava kuin voisi olettaa. Se toi lähinnä mieleen vuosien takaiset onkireissut ja kastematojen kaivamisen kesämökin kompostin märästä mullasta sateen jälkeen.
Ennen kuin otin viljelmästä pelastaneeni haarukaan käyttöön, pesin sen kertaalleen, pidin sitä kiehuvassa vedessä kymmenen minuuttia, jonka jälkeen pesin sen vielä uudestaan.
Ivanin kauhujen kaapista löytyi toinenkin kammio. Ylähyllyltä oli nimittäin kattila, jossa oli 
toinen homeviljelmä kasvamassa. Tämä kasvusto ei kuitenkaan ollut edennyt yhtä pitkälle kuin alemman hyllyn kollegansa, johtuen ehkä kannen puutteen aiheuttamasta kuivumisesta tai viljelmän nuoremmasta iästä. Joka tapauksessa tämän viljelmän kohdalla kasvualustana käytetty ”ruoka” oli vielä mahdollista määrittää palaneeksi makarooniksi.
Homeviljelmien paljastumisen lisäksi viime päivinä on sattunut eräs toinenkin mielenkiintoinen episodi, jonka pääsosassa on eräs valkoinen aine, joka Ivanin maailmankaikkeudessa vastaa arvoltaan vähintäänkin kultaa – nimittäin sokeri.
Ivanilla on tapana keittää teetä vähintään kerran tunnissa ja tämä tapa yhdistettynä krooniseen muistamattomuuteen sekä täydelliseen välinpitämättömyyteen ympäröivästä maailmasta aiheuttaa lukuisia, muun muassa paloteknisiä ongelmia, joita on käsitelty muualla tässä blogissa. Tämän tarinan kannalta olennaista on kuitenkin se, että Ivan lisää teehensä sokeria, luultavasti peittääkseen palaneen ulosteen maun, jota hänen kattilansa täytyy, ainakin ulkonäön perusteella teeveteen erittää.
Ivanilla on tapana säilyttää hienosokeripussiaan tiskipöydällä, aivan tiskialtaan reunalla, myös silloin kun ei sokeria tarvitse. Ei liene yllättävää että Ivanin sokeripussilleen valitsema säilytyspaikka ei ole niitä kaikkein järkevimpiä. Muutama päivä sitten Ivanilta hajosi taas yksi sokeripussi kun kostunut pohja antoi periksi ja pussissa ollut hienosokeri levisi pitkin tiskipöytää hänen nostaessaan pussia. Tästä kasasta Ivan sitten kaapi teehensä sokeria pitkin päivää aivan kuin hienosokeria kuuluisikin säilyttää irtonaisena kasana tiskipöydällä.
Katseltuamme sokerikasaa päivän verran päätimme tehdä asialle jotain. Koska tiskipöydän peittävä vetinen sokerikasa voitaneen lukea roskaksi, ainakin jos sokerin omistaja ei ole sitä vuorokauden sisällä talteen kaapinut, heitimme sokerin sekä rikkinäisen sokeripussin roskiin keittiön siivouksen yhteydessä. Täysi roskapussi solmittiin kiinni ja vietiin ulko-oven luo. Samassa yhteydessä roskiin lähti myös lähes tyhjä purkillinen eltaantunutta margariinia, jota Ivan oli säilyttänyt tiskipöydällä noin viikon. Jäljellä oleva margariini oli veden ja roskien sekaista liejua. Emme uskoneet että Ivan jäisi sitäkään kaipaamaan.
Hämmästyksemme olikin suuri kun seuraavana päivänä tiskipöydälle oli ilmestynyt repaleinen ja tyhjä sokeripussi sekä muovinen keksipaketin pohja, jonka koloihin oli kerätty kastunutta ja likaista, kokkareista hienosokeria. Kuin kuorrutuksena kakussa, vieressä oli rajusti härskiintynyt purkillinen roskiksesta kaivettua margariinivelliä. Purkissa oli veitsen sijasta lusikka, koska tämä margariini pysyi veitsessä yhtä hyvin kuin karpalomehu haarukassa.
Ivan oli siis huomannut sokerikasansa ja margariininsa kadonneen, päätellyt niiden olevan roskissa, avannut täyden roskapussin ja tonkinut sen uumenista margariininsa, rikkinäisen sokeripussin sekä irtonaista hienosokeria, jonka me olimme niin törkeästi heittäneet roskiin. Siis irtonaista hienosokeria, jonka kilohinta kaupassa siis on joitakin kymmeniä senttejä.
Sekä margariinivellin että sokerinjämien säilytyspaikka on edelleen tiskipöytä.
