I will gjet the money, somehow...

Ivanin päivittäinen kolmivuorotyö pimeän autokorjaamonsa parissa tuo hänelle tällä hetkellä arviolta noin 100 euron kuukausiansiot. Tästä luonnollisesti täytyy vielä vähentää mahdolliset korjattaville autoille aiheutuneet vahingot, materiaalikulut ja työvälineet, joten tulot taitanee mennä hieman pakkasen puolelle. Tämä ei kuitenkaan estä Ivania suunnittelemasta autokorjaamonsa tulevaisuutta, ja hyvin valoisaltahan se tulevaisuus näyttää, ainakin Ivanin mielestä.

Liiketoiminta käynnistyi siis jo Ivanin asuessa Venäjällä, ja viime syksyinen muutto suomeen toi bisneksen uusille autoapajille. Suomi on kuitenkin vasta välietappi hänen korjausbisneksen suurissa tulevaisuuden suunnitelmissa. Ivan on nimittäin ajatellut laajentaa toimintaansa aina Kanadaan saakka, jolloin hänen kuukausiansionsa tulevat olemaan vähintään 3000 euroa. Kaikki tulot luonnollisesti verottajan ulottumattomissa.

Harmi ettei Ivanin tulot ole vielä tänäpäivänä tuota luokkaa. Nimittäin vesivahinkoremontin mukana tuoma laskusumma on ainakin opiskelijalle ja monelle muullekin tähtitieteellinen. Mistä tämä lasku sitten koostui?

- kosteusmittaukset
- 1-3 työntekijää
- yhteensä n. 5 työpäivää
- 2 viikon kuivauskaluston laitevuokrat
- materiaalikustannukset

Ja lopullinen summahan oli n. 4000 euroa...

Ivanin saadessa tietää, että koko remonttilasku tulee hänen maksettavakseen, hän tokaisi "I will gjet the money, somehow..". Epäselväksi jäi miten hän rahat aikoo hankkia, mutta remontin aikana hän muunmuassa oli repinyt auki pankilta minulle tulleen kirjeen, joka sisälsi tarkat tilitiedot saldoineen. Kirjekuoreen hän oli kirjoittanut "opened by mistake, Ivan".

No, mutta minkäs teet, vahinkoja sattuu.

Hullu, nero vaiko hullu nero?

"Psykoottiseen maniaan liittyy selvä todellisuudentajun häiriö. Psykoottisesti maaninen henkilö voi uskoa tehneensä kuolemattomia keksintöjä, olevansa uskonnollinen merkkihenkilö tms. Hänellä voi olla myös harhaelämyksiä samaan tapaan kuin skitsofreniassa."

Erilaisia harhaelämyksiä venäläinen potilaamme saattaa kokea silloin tällöin. Vai miten täytyisi tulkita esimerkiksi kilpaa huutaminen itsensä kanssa tai huonekaluja vastaan taistelu? Juuri tänään(kin) heräsin äänekkääseen kinasteluun, jota Ivan kävi itsensä (tai kuvitellun vastustajansa?) kanssa. Hänen äänialansa on uskomattoman laaja, vaikkei hän valitettavasti pysty käyttämään sitä laulaessaan.

Kiistämätön tosiasia lienee, että Ivan on avainhenkilö alamaailman (jonka kauko myöhemmin ottaa tarkemman tarkastelun kohteeksi) poliittisella kentällä, sillä kuka tahansa pikkurikollinen tuskin on pääministeri Putinin tappolistalla. Onhan Ivan merkittävä liikemaailman ihminen myös paikallisella tasolla, sillä silloin tällöin joudun opastamaan satunnaisen kulkijan avoimesta ovestamme sisään - "where is the guy who fixes cars?"

Vain päiviä sitten musta mies tarvitsi autolleen huoltajaa. Kävin kertomassa Ivanille, että häntä odotetaan alaovella. Ivan hätääntyi pahasti ja oli valmiina syöksymään ikkunasta ulos. Kerroin, että ovella kysytään "miestä joka korjaa autot". Ivan helpottui ja varmisti, ettei ovella siis ollut virkavaltaa tai muita viranomaisia. Ehkä hän on näpistänyt kaupasta tikkarin?

Niin innovatiivinen idea kuin pimeän autokorjaamon perustaminen opiskelija-asuntolan yleiselle parkkipaikalle onkin, on Ivanin luovan ajattelun suurin innovaatio kuitenkin vetyauto, jollaiseksi hän aikoo valjastaa parikymmentä vuotta vanhan ruosteisen Opelinsa.

Auton tekniikkaa ei tarvitse muokata uuden tyyppisen polttoaineen käyttöä varten, vaan vetyä voi tankata tavalliseen bensatankkiin. Ilmaista polttoainetta on tarjolla loputtomasti: opiskelija-asunnon vedestä ei peritä erillistä maksua, ja pistorasiasta tuleva vihreä sähkövirta on myös ilmaista. Ivan aikoo erottaa vedyn vedestä platinaputken avulla sähkövirta apunaan.

Odotamme lähitulevaisuudessa mediaa kerääntyväksi tienoille sankoin joukoin, sillä Ivan vihjaili keksintönsä niittävän suurta mainetta - "don't wonder if there's reporters soon."

Ivanin kultakalan muistin ja rauhattomuuden tuntien, lienee syytä odottaa median sijaan uusia ja entistä suurempia keksintöjä kuin ideoiden toteutumista.

Terveisin,

Homeviljelyä ja valkoisen kullan kaivuuta

Oletko koskaan tehnyt ruokaa ja huomannut että et mitenkään jaksa syödä kaikkea vaan osa jää yli? Tässä tilanteessa useimmat joko heittävät ylijäämät roskiin tai säilövät ne jääkaappiin tai pakastimeen tulevaa käyttöä varten. Ivanin ollessa kyseessä asiat hoituvat kuitenkin hieman eri tyylillä. Eilen koimme karmaisevia hetkiä kun häneltä löytyi niin sanotusti luurankoja kaapista.

Taloudessamme on aina silloin tällöin ongelmana haarukkakato, jolloin kaikki haarukat ovat joko käytössä, tiskialtaassa tai Ivanin jemmaamina jossain (todennäköisin vaihtoehto), esimerkiksi hänen huoneensa lattialla (mullan, pölykapselien ja maksumuistutusten joukossa), työkalujen seassa tai Fiatin moottorissa. Tällainen kato oli paraikaa menossa kun äskettäin, etsiessäni haarukkaa keittiöstä, huomasin, että Ivanilla oli eräässä keittiön kaapissa säilöttynä punainen muovikulho, ja sen päällä pari likaista lautasta. Tärkeintä kuitenkin oli, että kulhosta pilkotti metallinen aterin, jonka tunnistin omaksi haarukakseni. Päätin vetää sen ulos kulhosta.

Seurasi vatsaavääntäviä tuntemuksia, kun haarukkaa vetäessäni huomasin sen olevan täysin harmaan, valkoisen ja mustan rihmaston peitossa, jota alkoi tulla haarukan mukana kulhosta. Vaikka koko haarukka oli kulhosta ulkona, rihmasto yhdisti edelleen haarukan kulhoon, eikä halunnut päästää irti ruokailuvälineestä. Pudotin haarukan tiskialtaaseen ja rihmasto katkesi, jääden roikkumaan muovikulhon reunalle lannistuneena.

Kohtaloani uhmaten nostin sekä muovikulhon että sen päällä olleet lautaset hyllystä pöydälle ja nostin henkeäni pidätellen lautaset kulhon päältä pois.

Kuten kuvasta näkyy, kulho oli reunojaan myöten niin täynnä homesienirihmastoa ettei enää ollut edes mahdollista määrittää minkä ruokalajin tähteet Ivan oli hyllyynsä kuukausia sitten arkistoinut. Kompostorin kantena toimineet lautaset olivat varmistaneet että ekosysteemi kulhon sisällä säilyi eliömuodoille suotuisana ja kosteus ei päässyt haihtumaan tiehensä. Rihmastossa näkyikin edelleen siellä täällä vesipisaroita. Kulhon ulkonäöstä huolimatta haju ei ollut niin kuvottava kuin voisi olettaa. Se toi lähinnä mieleen vuosien takaiset onkireissut ja kastematojen kaivamisen kesämökin kompostin märästä mullasta sateen jälkeen.

Ennen kuin otin viljelmästä pelastaneeni haarukaan käyttöön, pesin sen kertaalleen, pidin sitä kiehuvassa vedessä kymmenen minuuttia, jonka jälkeen pesin sen vielä uudestaan.

Ivanin kauhujen kaapista löytyi toinenkin kammio. Ylähyllyltä oli nimittäin kattila, jossa oli toinen homeviljelmä kasvamassa. Tämä kasvusto ei kuitenkaan ollut edennyt yhtä pitkälle kuin alemman hyllyn kollegansa, johtuen ehkä kannen puutteen aiheuttamasta kuivumisesta tai viljelmän nuoremmasta iästä. Joka tapauksessa tämän viljelmän kohdalla kasvualustana käytetty ”ruoka” oli vielä mahdollista määrittää palaneeksi makarooniksi.

Homeviljelmien paljastumisen lisäksi viime päivinä on sattunut eräs toinenkin mielenkiintoinen episodi, jonka pääsosassa on eräs valkoinen aine, joka Ivanin maailmankaikkeudessa vastaa arvoltaan vähintäänkin kultaa – nimittäin sokeri.

Ivanilla on tapana keittää teetä vähintään kerran tunnissa ja tämä tapa yhdistettynä krooniseen muistamattomuuteen sekä täydelliseen välinpitämättömyyteen ympäröivästä maailmasta aiheuttaa lukuisia, muun muassa paloteknisiä ongelmia, joita on käsitelty muualla tässä blogissa. Tämän tarinan kannalta olennaista on kuitenkin se, että Ivan lisää teehensä sokeria, luultavasti peittääkseen palaneen ulosteen maun, jota hänen kattilansa täytyy, ainakin ulkonäön perusteella teeveteen erittää.

Ivanilla on tapana säilyttää hienosokeripussiaan tiskipöydällä, aivan tiskialtaan reunalla, myös silloin kun ei sokeria tarvitse. Ei liene yllättävää että Ivanin sokeripussilleen valitsema säilytyspaikka ei ole niitä kaikkein järkevimpiä. Muutama päivä sitten Ivanilta hajosi taas yksi sokeripussi kun kostunut pohja antoi periksi ja pussissa ollut hienosokeri levisi pitkin tiskipöytää hänen nostaessaan pussia. Tästä kasasta Ivan sitten kaapi teehensä sokeria pitkin päivää aivan kuin hienosokeria kuuluisikin säilyttää irtonaisena kasana tiskipöydällä.

Katseltuamme sokerikasaa päivän verran päätimme tehdä asialle jotain. Koska tiskipöydän peittävä vetinen sokerikasa voitaneen lukea roskaksi, ainakin jos sokerin omistaja ei ole sitä vuorokauden sisällä talteen kaapinut, heitimme sokerin sekä rikkinäisen sokeripussin roskiin keittiön siivouksen yhteydessä. Täysi roskapussi solmittiin kiinni ja vietiin ulko-oven luo. Samassa yhteydessä roskiin lähti myös lähes tyhjä purkillinen eltaantunutta margariinia, jota Ivan oli säilyttänyt tiskipöydällä noin viikon. Jäljellä oleva margariini oli veden ja roskien sekaista liejua. Emme uskoneet että Ivan jäisi sitäkään kaipaamaan.

Hämmästyksemme olikin suuri kun seuraavana päivänä tiskipöydälle oli ilmestynyt repaleinen ja tyhjä sokeripussi sekä muovinen keksipaketin pohja, jonka koloihin oli kerätty kastunutta ja likaista, kokkareista hienosokeria. Kuin kuorrutuksena kakussa, vieressä oli rajusti härskiintynyt purkillinen roskiksesta kaivettua margariinivelliä. Purkissa oli veitsen sijasta lusikka, koska tämä margariini pysyi veitsessä yhtä hyvin kuin karpalomehu haarukassa.

Ivan oli siis huomannut sokerikasansa ja margariininsa kadonneen, päätellyt niiden olevan roskissa, avannut täyden roskapussin ja tonkinut sen uumenista margariininsa, rikkinäisen sokeripussin sekä irtonaista hienosokeria, jonka me olimme niin törkeästi heittäneet roskiin. Siis irtonaista hienosokeria, jonka kilohinta kaupassa siis on joitakin kymmeniä senttejä.

Sekä margariinivellin että sokerinjämien säilytyspaikka on edelleen tiskipöytä.

Viikko ilman vessanpönttöä

Miltä kuullostaisi elää viikko ilman, että pääsisit kotonasi vessaan? No sellainen viikko tuli lattiaremontin aikaan elettyä. Kuten aiemmasta kirjoituksestani tuli ilmi; YIT:n miehet tulivat, näkivät ja purkivat puolivaltakuntaa, ja sitten he veivät vielä vessanpöntönkin.

No onneksi he sentään jättivät kuivakäymälän eteiseen, Cestorin oven viereen. Siinäpä olisi ollutkin mukavaa kakkia muiden kämppätovereiden kävellessä ohitse ja ihmetellessä mikä siinä nurkassa haisee. Vessaankaan ko. kapistusta ei voinut viedä, koska sinne ei saanut mennä. Yhteistuumin (kaukon ja Cestorin kanssa) päätimme, että jätämme kuivakäymälän omaan arvoonsa ja toivoimme ettei Ivanikaan sinne tarpeitaan tekisi. Suurin syy tähän oli, että kukaan ei halunnut puhdistaa sitä tai maksaa 100 euron puhdistusmaksua.

Kuluneen viikon aikana tuli mieleen mitä hienoimpia ajatuksia. Kuten kultaiset armeija-ajat, ainoastaan kenttälapio puuttui niin olisi voinut yön pimeydessä housut kintuissa kirmata lähimetsään sipalle.

Näin myös mainoksen biohajoavista Hauska-koirankakkapusseista - siinäkö ratkaisu ongelmiin ja vielä ympäristöystävällisesti, jos nyt ei kuitenkaan...

Hyvä että kuitenkin yleisiä wc-tiloja löytyy lähes joka paikasta, niin ei tarvinnut koko viikkoa pidätellä. Eikä Ivankaan lannoittanut kuivakäymälää, joten pesupuuhiltakin vältyttiin. Mysteeriksi jäi mihin Ivan oli tarpeensa hoitanut, ehkä parempi niin. Etupihan pusikot ovat kyllä tänä kesänä kasvaneet huomattavasti nopeammin verrattuna aikaisempiin kesiin.