Tuomiopäivän taksikuski

Aikaisempia kirjoituksia selatessani huomasin, että sekä Cestor että Fabio ovat kirjoituksissaan maininneet ainakin kertaalleen jotain positiivista Ivanista. Minä puolestani en.

Jotta minunkin kirjoitukseni sisältäisivät edes jonkinlaisen positiivisen esimerkin Ivanin toimista kuluneen vuoden ajalta, päätin tarttua sulkakynään ja kirjoittaa vaihteeksi myönteisen kertomuksen jonkin Ivanin edesottamuksen tiimoilta. Ongelmana oli vain se, että tällaista edesottamusta on kovin kovin vaikea löytää. Useimmat mieleen tulevat Ivanin toimet ovat nimittäin tapauksia, joiden kohdalla Ivan joko tuhoaa, häiriköi, unohtaa, sotkee tai varastaa.

Cestor ja Fabio ovat jo muutaman esimerkin maininneet. Ivan on korjannut Cestorin pyörän ja kaivanut roskiksesta kämppäämme uuden mikroaaltouunin. Jääkö minulle enää mitään kirjoitettavaa? Jäävätkö Ivanin hyvät teot koko vuoden ajalta todella vain näihin kahteen tapaukseen?

Eivät. Ivan on nimittäin ojentanut sotkuisen, mutta auttavan kätensä myös minun suuntaani. Kyseessä oli melko lyhytkestoinen tapaus, siitä on melko kauan, mukaan liittyi osittain negatiivisiakin elementtejä, sekä tietynasteinen hengenvaara. Vuoden kuluessa kyseinen tapahtuma oli myös hautautunut jo erilaisten tuoreempien ja huomattavasti pahempien kokemusten alle, mutta siellä se oli, kaikesta huolimatta. Tämä on tarina tuosta tapauksesta.

Kyseessä oli muuan kirpeän kuulakka keväinen aamu. Olin raahautunut vielä osittain unessa muutaman kymmenen metrin matkan bussipysäkille ja liittynyt muiden siellä seisoskelevien aavemaisten hahmojen joukkoon. Hahmojen, jotka ilmiselvästi olivat myös joutuneet aikaisen herätyksen tragedian kärsimään. Olin matkalla kouluun ja bussin oli määrä saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Bussin sijasta saapui kuitenkin jotain aivan muuta.

Yllätys oli täydellinen. Puolet aivoistani oli vielä unessa ja toinen puoli yritti pohtia oliko minulla varmasti housut jalassa. Jumiutuneessa tilassani en ollut huomannut Ivanin tuloa lainkaan. Havahduin vasta silloin, kun kohdalleni pysähtyi auto, joka ei ollut bussi. Ällistys olikin huomattava todetessanii että vanhassa pikku Fiatissa istui Ivan, joka tönäisi matkustajan puoleisen etuoven auki ja viittoi minua tulemaan kyytiin. Tilanteen yllättävyydestä johtuen en keksinyt mitään järkevää, tai muutakaan tapaa kieltäytyä tarjouksesta. Äimistyneenä ja pahaa aavistellen kiipesin Ivanin kyytiin.

Ensimmäinen havaintoni auton sisältä oli, että haju ei ollut läheskään niin paha kuin olin pelännyt. En kyennyt ymmärtämään miten tämä saattoi olla mahdollista sillä Ivan oli kuitenkin käyttänyt autoa jo useamman kuukauden. Pian sain kuitenkin muuta ajateltavaa. Näin sivupeilistä bussin ilmestyvän takanamme näkyviin tienmutkasta ja samalla Ivan polkaisi kaasun pohjaan, antoi kierrosten nousta punaisen pahemmalle puolelle ja nosti kytkintä.

Fiat nytkähti kerran ja sammui. Bussi ehti luoksemme ja pysähtyi taaksemme. Tukkiessamme siltä tehokkaasti pääsyn pysäkille, katselin anteeksipyytelevästi ihmisiä, jotka tuijottivat meitä pysäkiltä Ivanin kiroillessa vieressäni venäjäksi rattia hakaten. Lopulta pääsimme tuskastuttavan hitaasti bussin tieltä liikkeelle, mustan savupilven saattelemina ja Fiatin moottorin huutaessa kuin palava Brian Johnson.

Urhean Fiatin kiihdyttäessä vauhtia hitaasti mutta varmasti, yritin minimoida kyydistä mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja kiskomalla turvavyötä esiin ja yrittäen saada sitä kiinni vastakappaleeseen. Ivan katsoi yrityksiäni hetken ja toteasi ”belts are broken” samalla kun lähestyimme ensimmäistä mutkaa nopeudella, joka oli jokseenkin täysin sopimaton autolle, joka ei ole mukana Formula 1 – sarjassa.

Tässä vaiheessa lukijan mielessä käväisee ajatus että liioittelen – että joko valehtelen tai en osaa ajaa autoa. Totuus on kuitenkin se, että Ivanin kääntäessä mutkaan auto kallistui erittäin rajusti, minä meinasin lentää penkiltä ratissa roikkuvan Ivanin päälle ja Fiatin renkaat ulvoivat parhaaseen Hollywood-tyyliin. Ivanin oikaistessa auton meinasin lyödä pääni sivuikkunasta läpi.

Matka kuitenkin jatkui. Ensimmäisten, kirkkaan punaisina loistavien liikennevalojen lähestyessä jalkani alkoi vaistomaisesti hakea jarrua. Ivan kuitenkin antoi auton rullata hitaasti lähes edessä olevan auton perään ennen kuin pysähtyi. Syykin selvisi pian. Kun valot muuttuvat vihreiksi, Fiat nytkähti ja sammui. Tarvittiin jälleen muutama yritys, raivokkaan korkeat kierrokset ja kolme kuutiometriä mustaa savua ennen kuin auto lähti liikkeelle. Tämä toistui joka kerta kun jouduimme liikennevaloihin pysähtymään.

Vaikka liikennevaloissa pysähdyttiin, jokaisen matkan varrelle osuvan mutkan Ivan ajoi samalla kuolemaa halveksuvalla nopeudella, höpisten samalla jotain epämääräistä jarruista ja vaihdelaatikosta. Ivanin puhetavan ja rämisevän Fiatin vuoksi en saanut juuri mitään selvää ja ehkäpä hyvä niin. Viimeisen mutkan kohdalla olin jo oppinut varautumaan ja nojaamaan mutkaan kilpamoottoripyöräilijän tavoin.

Lopulta olimme koulun pihassa. Ivan parkkeerasi lähes poikittain parkkiruutuun ja Fiat sammui välittömästi, varmasti yhtä kiitollisena matkan päättymisestä kuin minäkin. Kiitin Ivania kyydistä ja lähdin kävelemään koulun ovelle Ivanin asettuessa parkkipaikalle makuulle tutkimaan auton pohjaa.

On se vain myönnettävä, kyllä Ivan on minuakin auttanut. Ehdin koululle hyvissä ajoin ja ilman unisuuden hiventäkään.

Paluumatkan tulin bussilla.

Tuholaisia ja torjuntaa

No, tämä päivä oli pakko nähdä. Kuten osa teistä lukijoista jo kommenteissa aikoinaan ennusti, että ihme jos jätteiden jäljiltä ei muita elukoita tulisi meidän soluumme asumaan. - Nyt niitä tuli, ja paljon.

Päivä alkoi kuin muutkin päivät, menin keittiöön tekemään jotain pientä purtavaa, väistellen pahimpia jätöksiä, ja yrittäen löytää edes hieman hygieenisempaa työtilaa syötävän valmistamiseen. Siinä työtilaa etsiessäni satuin vilkaisemaan keittiön kattoa kohti ja aloin ihmettelemään, että mitä pieniä halkeamia tuolla oikein on. Niitä vähän aikaan tuijotettuani tein havainnoin jota en olisi halunnut tehdä - "halkeamat" näyttivät liikkuvan...

Silmälasit haettuani totuus paljastui minulle entistä kirkkaamin. Katossa majaili neljästä kuuteen kappaletta 1-2 cm:n pituisia pieniä kellertäviä toukkia. Se mistä toukat olivat peräisin oli vielä hämärän peitossa. Itselläni oli kuitenkin jo kiire ja en ennättänyt toukkia, tai niiden alkuperää tarkemmin tutkimaan. Ilmoitin löydöstäni Cestorille ja kaukolle, ja kehotin heitä tutkimaan löytöäni tarkemmin.

Cestor ja kauko tarttuivatkin tuumasta toimeen ja alkoivat jäljittämään uusien asukkaidemme alkuperää. Kuin vihikoirat he seurasivat toukkien jättämää hajujälkeä ja jäljittivät toukkien sijaintia... Tai totta puhuen suunnistivat suoraan Ivanin kuivamuonakaappia tutkimaan. Kaapin ovea raotettuaan he huomasivat muutaman toukan ja pari perhosta muistuttavaa otusta kaapin takaseinässä. Tämä riitti heille todisteeksi, että toukat ovat jostain kaapissa olevasta pussista peräisin. Muutaman minuutin kaapin sisältöä analysoiden, tutkijatiimimme päätyi avoimen kaurapuuropussin pariin. Tuijotettuaan pussin sisältöä tovin, he huomasivat sen sisällön liikkuvan ja kuhisevan elämää...



Kenties jo hieman hulluiksi Ivanin keskuudessa tulleet Cestor ja kauko keksivät aloittaa uudenkaltaisen vielä nimeättömän seurapelin. Nimitys "Toukan metsästys" kaiketi kuvaa parhaiten seuraavia tapahtumia.

Touhutiimimme aloitti pelin levittämällä ruokapöydälle pari sanomalehteä ja kaatamalla puuropussin sisällön lehtien päälle. Pussin kauheudet valkenivat heille nopeasti. Toukkia oli paljon, todella paljon... Yksitellen kerättyään kaikki toukat vanhaan tyhjään Sangria-pulloon sekä seottuaan laskutoimituksissaan muutamaan otteeseen, he saivat lopulliseksi saldokseen yli 90 toukkaa. Ja teille arvoisat lukijat ikuistimme saaliin useaan valokuvaan sekä videoon. Olkaa hyvät, ja anteeksi.



Ja sitten se video (anteeksi nyt vielä kerran):



Ivan ei operaation aikaan ollut paikalla ja hyvä niin, koska hän todennäköisesti olisi syönyt pussin sisällön kehuen proteiinipitoista annostaan.

Keittiö näytti olevan puhdas tuholaisista ja ainut muisto heidän olemmassa olostaan oli pulloon vangiksi kerätyt toukat.

Koitti uusi aamu, ja keittiöön mennessä katossa oli n. 10 toukkaa lisää. Pullosta nämä kaverit eivät voineet karata vaan uudet ystävämme olivat tulleet katon ja seinän välisistä muutaman senttimetrin korkuisista raoista, joita asuntomme on siis täynnä. Lisäksi osa toukista oli jo ehtinyt kehittyä lentäviksi elukoiksi. Tilanne alkoi vaikuttamaan mahdottomalta ja lähdin kaukon avustuksella selvittämään mitä helvetin otuksia tänne on pesiytynyt. Parinkymmenen minuutin googlailun jälkeen olimme sataprosenttisen varmoja, että keittiössämme asui Intialainen Jauhokoisa, muutaman sukupolven kera.

Lajimäärityksen jälkeen totesimme, että ainut vaihtoehto on ilmoittaa vuokranantajalle, että meillä olisi täällä paha tuholaisongelma Ivanin lisäksi. Homma etenikin ilmoituksen jälkeen vauhdikkaasti ja vuokranantajamme ilmoitti asiasta huoltoyhtiöön. Tästä muutaman päivän kuluttua minulle soitti herra myrkyttäjä ja pahoitteli, että ei ole aikasemmin ollut yhteydessä. Harmi vaan, että myrkyttäjä soitti ilmoittaakseen olevansa flunssassa ja ei pysty tuholaisia karkoittamaan vasta kuin puolentoista viikon päästä.

Ivania vuoden kestäneenä ei muutama jauhokoisa tuntunut enää missään. Aloitimme liittoutuneiden kanssa ryhmäterapiapelin, jossa metsästimme lentäviä koisia liiskaten niitä 1,5 viikon aikana yhteensä noin 100 kappaletta. Myrkyttäjällekin jäi vielä hyvin työsarkaa, koska vaikka kaikki näkyvissä olevat koisat saikin tapettua, seuraavana aamuna niitä oli jälleen 3-10 kappaletta lisää. Lopullisissa tuloksissa kauko onnistui nappaamaan pelissämme voiton 39 tapolla.

Herra myrkyttäjä vihdoin saapui ja käsitteli koko asunnon jollain hyönteisille tarkoitetulla hermomyrkyllä, vakuuttaen että se ei ole ihmisille ollenkaan vaarallista. Kunhan ei mene missään nimessä kahteen tuntiin lähellekkään myrkytettyjä alueita...

Myrkky tepsi, toukat ja koisat hävisivät, Ivan valitettavasti ei.

Myrkyttäjän poistuessa hän tokaisi, että ei ole koskaan nähnyt näin paljon koisia muualla kuin leipomoissa, joissa ne kuulemma tykkäväät asustaa. Kai tuota voi pitää jonkin asteisena saavutuksena, ellei jopa kohteliasuutena myrkyttäjän puolelta.

Kiitos myrkyttäjälle ja uusia otuksia odotellessa.

Mafiatoverit, Osa 1

On tavanomainen iltapäivä pienen pienessä soluyksikössämme. Olen keittiössä tekemässä ruokaa ja Ivan seisoo vieressäni paidatta ja törkyinen teemuki kädessään höpisemässä innokkaasti jotain siitä miten hän on lähes valmis aloittamaan autojen ruiskumaalaamisen, mutta ei vielä ole aivan saanut koodattua matemaattista funktiota joka määrittäisi oikeat värivivahteet – tai jotakin sinnepäin. Minä nyökkäilen, hämmennän makarooneja ja pohdin samalla ehdinkö vielä käydä salilla ennen Housea.

Jossakin vaiheessa Ivan päättää lopettaa monologinsa ja kääntyy lähteäkseen. Huomaan että Ivanin toisessa korvassa on jotakin erikoista. Tarkemmin sanottuna se on sinisen eristeteipin peitossa. Eristeteipillä on korvaan teipattu jonkinlainen tuppo joka tarkemmin katsottuna paljastuu vessapaperiksi.

Uteliaisuuteni herää ja kysyn Ivanilta mikä hänen korvaansa vaivaa. Ivan tuijottaa minua hetken ja vastaa hiljaa että minun ei olisi pitänyt nähdä sitä. Seuraa pieni tauko jonka jälkeen hän sanoo että hänellä on pieniä ongelmia venäläisten rikollisten kanssa. Olen alkaa nauramaan ääneen kun Ivanin surrealistisen elämän pyörteissä yhtään mikään ei tunnu olevan liian kaukaa haettua.

Pokkani kuitenkin pitää ja alan kyselemään asiasta lisää. Ivan on aika vaitonainen korvastaan. Keskustelun aikana käy kuitenkin epäsuorasti ilmi, että Ivan on ilmeisesti jossain vaiheessa Venäjällä elellessään ajautunut jonkinlaiseen velkasuhteeseen jonkin lain laveammalla puolella viihtyvän tahon kanssa. Tämä on mahdollisesti ollut osasyynä Ivanin livahtamiseen Suomen puolelle sekä myös motivoinut Ivania autonkorjausbisneksen aloittamiseen.

Ivan ei kuitenkaan onnistunut jättämään huoliaan taakseen siirtyessään kymmenien tuhansien järvien ja satojen tuhansien mykkinä jurottavien työmatkapendelöijien maahan. Kun suomalaiset velkojat lähestyviät puuttuvien maksusuoritusten tiimoilta Ivania kohteliaasti kirjallisilla maksukehotuksilla, Venäjän mafia leikkaa häneltä korvan irti.

No, ehkä korvasta on vielä jotain jäljellä vessapaperin ja eristeteipin alla, emme voi tietää. Karu totuus on kuitenkin se, että Ivan kulki teipit päässään monta viikkoa, joten ihan mitättömästä naarmusta tuskin on kysymys.

Kun Ivan kirkuu yöllä venäjäksi jotain parkkipaikalla, ehkäpä hän ei kiistelekään oman päänsä sisällä olevan alter egonsa kanssa vaan yrittää neuvotella lisää maksuaikaa mafiatoverilta, jonka toimenkuvaan kuuluu suorittaa pikaista plastiikkakirurgiaa ilman asianmukaisia lupia, välineitä – tai puudutuksia.

Lääkärin puheilla Ivan ei asiantilan johdosta ole luultavasti kuitenkaan käynyt – lääkärit Suomessa kun tuskin käyttävät sidetarpeina eristeteippiä ja vessapaperia. Kenties Ivan luottaa omiin kenttäsidontataitohinsa tarpeeksi eikä näe tarpeelliseksi maksaa tähtitieteellisiä summia lääkärin palveluksista. Tai ehkä hän ei ole halukas kuvailemaan vamman alkuperää.

Ymmärrän hyvin jos lukija tuntee tässä vaiheessa jonkinlaista epäuskoa, irtonaisista korvista kun puhutaan. Asioihin onkin aina hyvä suhtautua skeptisesti, erityisesti silloin kun ne on löydetty Internetin syövereistä. Epäuskoa kuitenkin lievittänee se että me liittoutuneet emme ole ainoita jotka Ivanin korvateippejä ovat ihmetelleet. Sekä asuinalueellamme, että koulullamme ovat monet tätä tee-se-itse-kenttäsidosta ihmetelleet. Todennäköisesti myös jotkut blogimme lukijoista ovat omakohtaisesti sen bonganneet.

Ivanin ollessa kyseessä ainakaan kaikkia hänen kertomuksiaan ei liene syytä purematta niellä. Jotkin niistä ovat nimittäin vähintäänkin epäuskottavia. Vai mitä sanotte siitä että itse Venäjän pääministeri Vladimir Putin on yksi Ivanin vainoojista. Ivanin sanoin: "It is not easy to survive when the prime minister of the biggest country in the world is trying to kill you."

Koska emme halua yltiöpäisesti heittäytyä tähän harhaiseen maailmaan, joka Ivanin pääkopassa velloo, pohtikaamme korvan kohtalolle muita mahdollisia selityksiä.

Ivanin turvatoimet hitsaamisen, rälläköinnin ja yleisesti työkalujen käytön suhteen ovat vähintäänkin puutteellisia. Mies joka hitsaa sisätiloissa ilman suojalaseja ja käynnistää osittain puretun mikroaaltouunin nähdäkseen tuleeko siitä mikroaaltoja, saattaa hyvinkin joskus loukata itsensä touhutessaan.

Ivanin tuntien on myös hyvin mahdollista, että hän on loukannut korvansa kiljuttuaan jonain perjantaiyönä räävittömyyksiä väärälle henkilölle tai joutuessaan tekemisiin ”entisen” omistajan kanssa "löytäessään" taas yhtä uutta maastopyörää "roskiksesta".

Mutta mikäli osassa Ivanin puheista onkin perää (jätämme herra Putinin tästä pohdiskelusta pois), se tarkoittaisi sitä, että hänen venäläiset vainoojansa ovat ulottaneet otteensa rajan yli ja silponeet Ivania puuttuvien ruplien vuoksi jossain lähiseudulla. Tämä puolestaan tarkoittaisi sitä, että Ivanin asuinpaikka on Uralin Cosa Nostran tiedossa ja että Ivanin liikkeitä seurataan. Kenties meidän liittoutuneidenkin roolia tässä vyyhdissä on jossain mafiatoverien viikkopalaverissa käsitelty. Täytyykin toivoa, että kukaan blogin lukijoista ei leikkele työkseen ihmisiltä korvia.

Korvan silpominen ei tehnyt Ivanista tehokasta ja tunnollista autonkorjaajaa. Pätkätöistä tuli potkuja ja vuokranantajakin yritti vielä "varastaa" Ivanilta rahaa vesivahinkolaskun muodossa. Oletettavasti nämä tekijät aiheuttivat sen että Ivanin maksujärjestelyt Venäjän suuntaan eivät sujuneet odotetulla tavalla ja niinpä Ivan alkoi, ainakin omassa mielessään, olla vaarassa menettää muutakin kuin korvansa.

Ajan kuluessa Ivanin vainoharhaisuus alkoi pikkuhiljaa isääntyä. Samalla Ivanin väitteet häntä vainoavista rikollisista alkoivat herättää kasvavaa huomiota myös liittoutuneiden keskuudessa.

Eräällä ostosreissulla huomasin epäilyttävän näköisen miehen vilkuilevan minua kauppakeskuksessa. Myöhemmin näin saman hyypiön bussissa ja mielessäni kävi että jospa Ivanin tarinoissa olisikin jotain perää. Tyyppi jäi kuitenkin kyydistä kauan ennen minua ja saatoin huokaista helpotuksesta. Tai ehkäpä kyseessä olikin taitava varjostaja, joka oli huomannut minun huomanneen hänet ja jäi kyydistä hälventääkseen epäilyni. Ehkäpä minulla on jossain Moskovan vartioidussa arkistohuoneessa oma kansioni, jossa on maininta että kauppareissulla numero 295 ostin jauhelihaa, maitorahkaa ja appelsiineja.

Tämän piinaavan takaa-ajotarinan seuraavassa osassa tilanne, ja Ivanin ruuvi, kiristyvät entisestään. Selvitämme myös Ivanin pakosuunnitelmia, mahdollista uhkaa meille sekä valotamme muutamia yksityiskohtia Ivania jahtaavista tahoista.

Jos meitä ei vaienneta ennen sitä.

Raivaustyötä hurrikaani Ivanin tuhoalueella

Oltuamme jo yli puoli vuotta asuneet Ivanin kanssa, olimme tulleet huolestuttavan pahasti turtuneiksi hänen synnyttämäänsä sotkun ja lian vyörymään, joka kulkutaudin lailla levitti lonkeroitaan läpi koko asumuksemme. Näin ollen olimme alkaneet pitää normaalina asiantilana sitä soran, kuivuneiden lehtien ja keppien muodostamaa mattoa joka lattioitamme peitti, sitä palaneiden ruokalajien kirjoa, jolla lietemme oli päällystetty ja sitä mustien kädenjälkien lajitelmaa, joka sai huoneistomme seinät näyttämään aborginaalien luolamaalaukselta.

Tähän pitkän altistumisen aikaansaamaan turtuneisuuden tilaan oli kuitenkin tulossa muutos. Muutoksen airueena toimi muuan keltainen paperilappu joka eräänä päivänä oli mystisesti keittiömme pöydälle ilmestynyt.

Kyseessä oli tietenkin siivouskehotuslappunen, jonka vuokranantajamme lähettämä tarkastaja oli jälkeensä jättänyt. Emme tiedä mistä syystä tarkastaja oli kämpässämme vieraillut, mutta oletamme että syynä olivat Ivanin toimista tekemämme valitukset, joista palkkana siis saimme eteemme siivouskehotuksen, jossa oli enemmän rukseja kuin useimmissa lottokupongeissa.

Kämppämme yhteiset tilat kuuluvat yhteisen ylläpitovastuun piikkiin ja siivouskehotuksen huomioitta jättäminen johtaisi siihen että vuokranantaja siivouttaisi lopulta tilat ammattilaisilla ja me maksaisimme kulut, jotka eivät todellakaan olisi pienet. Niinpä päätös jatkotoimenpiteistä oli helppo. Oma kirjallinen valituksemme oli aiheuttanut sen, että me liittoutuneet saisimme omin käsin siivota kaikki Ivanin sotkut ennen uusintatarkastusta.

Sanoin omin käsin siksi, koska vaikka Ivan oli periaatteessa myös siivousvastuullinen, emme todellakaan halunneet hänen ”apuaan”. Tiesimme tässä vaiheessa nimittäin jo katkerasta kokemuksesta että siitä koituisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Toivoimmekin voivamme hoitaa urakan ilman Ivanin osallistumista.

Kuten kaikissa vaikeissa operaatioissa, tässäkin oikea varustautuminen oli elintärkeää. Olimme sopineet pyhittävämme erään perjantai-illan kokonaan siivoamiselle ja olimme kukin ostaneet siivousvälineitä projektia varten. Ostosreissujen tuloksena keittiön pöydälle kasattiin suuret määrät rättejä, harjoja ja karhunkieliä, mutta ennen kaikkea pesuaineita. Arsenaalissamme oli litratolkulla myrkkyjä, joista jokaisessa oli jonkinlaista varoitustarraa kyljessä. Tiesimme että urakasta ei tulisi helppo.

Tämä käsitys vahvistui entisestään kolmen tunnin kuluttua, kun olimme saaneet vasta keittiön siivottua. Tänä aikana Ivan oli tullut muutaman kerran puolialasti keittiöön toimiamme ihmettelemään. Samalla Ivan kyseli moneen kertaan että onko liesi kohta putsattu, hänen kun pitäisi keittää teetä.

Projektin näillä tienoilla Ivan halusi myös ensimmäisen kerran osallistua itse siivoamiseen. Sanoimme hänelle että esimerkiksi vessa on vielä siivoamatta. Eipä aikaakaan kun Ivan tuli vessan kimpusta takaisin, sanoen ”for me, it looks clean now”. Käytyämme katsomassa vessaa huomasimme että Ivan oli vain suihkuttanut vessan suihkulla vettä lattialle ja julistanut homman valmiiksi. Kiitimme Ivania avusta ja totesimme keskenämme että vessan siivouksen lisäksi edessä olisi myös vessan kuivaus.

Saatuamme keittiön siivottua, siirryimme portaisiin, joita peitti pöly, musta lika sekä tummat varpaanjäljet joita navettatonttumme oli jättänyt jälkeensä. Tässä vaiheessa Ivan halusi, ikävä kyllä, kantaa jälleen oman kortensa kekoon, ja hankasi, vastustuksestamme huolimatta, puuportaita teräsvillalla sieltä täältä muutaman minuutin ajan ennen kuin sai tarpeekseen ja lähti ulos. Portaissa näkyy vielä tänäkin päivänä selviä läiskiä tästä hankaamisesta, ja epäilemättä näkyy myös silloin, kun ensimmäinen Mars-siirtokunta perustetaan.

Siivottuamme alakertaa jokusen tunnin ajan, alkoi tuloksia näkyä. Emme olleet uskoa kuinka valkoinen eteisen lattia todellisuudessa oli. Ilman Ivania homma myös eteni tehokkaasti ja mukavasti musiikin soidessa ja virvoitusjuomien kostuttaessa janoisten siivoojien kuivia ja kloorihöyryjen runtelemia kurkkuja. Ainoa negatiivinen puoli oli se, ettemme olleet muistaneet niin itsestäänselvää asiaa kuin kumihanskat. Kenelläkään meistä ei ollut pokkaa työntää paljasta kättään esimerkiksi vessan lattiakaivoon, joten se, ja muutama muu kohde oli pakko jättää seuraavaan kertaan.

Jossain yhdeksännen siivoustunnin tienoilla ulko-ovi kävi ja Ivan pöllähti eteiseen. Olin itse hankaamassa tuloksetta juuriharjalla levää ja Ivanin moottoriöljyjä pesuhuoneen lattiasta, kun Ivan katsoi minua eteisestä, naurahti, ja kysyi ”are you still cleaning?”. En vastannut.

Lopulta olimme saaneet alakerrastakin seinät, lattiat, ovet ja huonekalut pyykättyä. Kaiken kaikkiaan urakkaan oli kulunut aikaa kymmenen tuntia sekä useita litroja pesuaineita. Tuloksena huusholli oli puhtaampi kuin koskaan. Saimme kokea uusia tuntemuksia kun esimerkiksi keittiössä pystyi kävelemään ilman kenkiä ilman että mitään tarttui sukkiin, tai rusentui jalan alle.

Urakan jälkeen istuimme jonkin aikaa iltaa keittiössä. Ivan tuli keittiöön touhuamaan jotain epämääräistä ja muistutimme hänelle että voisi jatkossa siivota omat sotkunsa ja että kämpän pitäisi aina näyttää yhtä puhtaalta kuin nyt. Ivan vastasi ”are you kidding?” Lievästä vastustelusta huolimatta Ivan kuitenkin lupasi siivota jatkossa omat sotkunsa. Joskus neljän jälkeen aamuyöllä nukkumaan mennessäni kävelin Ivanin avoimen oven ohi ja siellähän se oli, hereillä ja tietokoneen ääressä, aikuisviihdettä selaamassa.

Siivouksen jälkeen oli mukava tunne että oli saanut jotain aikaan. Vaikka suurin osa ajastamme kuluikin nimenomaan Ivanin sotkujen siivoamiseen, käytimme myös tilaisuutta hyväksemme ja pesimme samalla kertaa myös jääkaapin ja uunin, sulatimme pakastimen ja pesimme ikkunat. En ole ikinä siivonnut yhdellä kertaa yhtä paljon. En edes armeijassa.

Ikävä kyllä emme tajunneet ottaa kämpästä ”ennen”-kuvia, mutta ”jälkeen”-kuvia otettiin kyllä senkin edestä. Tässä muutamia niistä:

Kuvista ei ehkä kovin hyvin välity tilojen leikkaussalinomainen steriiliys, mutta voin vakuuttaa että puhtaammaksi pinnat olisi saanut vain maalaamalla ne, tai rakentamalla koko talon uudestaan.

Ivanin kunniaksi on sanottava että hän kyllä yritti. Omalla tavallaan. Ensin siivota sotkuja ja myöhemmin ylläpitää siisteyttä. Ja onnistuikin siinä, muutaman päivän ajan.

Jos yllätystä mitattaisiin metreissä, emme yllättyneet edes puolikkaan nanometrin kymmenystä siitä että jo viikon sisällä Ivanin kauniit lupaukset olivat muuttuneet höyryksi ilmassa ja siivousyritykset huvenneet olemattomiin. Paluu arkeen oli fakta.

Siivouksemme oli kuitenkin ollut niin perusteellinen että edes Ivan ei kyennyt kämppää täysin alkuperäiseen tilaan palauttamaan. Epäilemättä jossain vaiheessa hän olisi tässä onnistunut, mutta siivousiltama jatkoineen oli kuitenkin kaikesta huolimatta sen verran positiivinen kokemus, että toistimme sen kevennettynä versiona jo muutaman viikon kuluttua ilman isompia ongelmia tai henkisiä kärsimyksiä.

Sillä kertaa muistimme jopa kumihanskat.