Velkomisen vaikeus

Eivät ole Ivanin oikut helposti hallittavissa. Ei ole Ivan liion periksiantava eikä pompoteltava persoona, kun on kyse Ivanilta ruplia anovista velkojista tai Suomen valtion virkamieskoneistosta.

Arkipostin lisäksi on posteljooni alkanut jakaa huoneistoomme Ivaninille suunnattuja kirjeitä, joiden lähittäjiksi on merkitty muun muassa perintätoimisto(ja) sekä kaupungin käräjäoikeus. Emme ole kirjanneet vastaanotettujen lähetysten määrää mustaan vihkoomme, mutta varovasti veikaten erinäiset velkojat ja valtion tahot ovat lähestyneet Ivania yhteensä kymmenillä kirjeillä.

Mitä ilmeisimmin itäinen asukkimme itse ei ole ollut yhtä kiinnostunut kirjallisista huomionosoituksistaan, sillä avaamattomat kirjeet ovat lähes poikkeuksetta päätyneet lojumaan Ivanin huoneen lattialle tai keittiön pöydälle - samalle pöydälle, jolle Ivan on asuinkumppaneiden ihmeteltäväksi jättänyt tiliotteitaan, verkkopankkitunnukset, pankkikortin PIN-koodin ja muita arkaluontoisiksi luokiteltavia dokumentteja.

Valikoivasti postiaan tarkasteleva Ivan on keittöön kasaantuvista kirjekasoista päätellen ainakin puhelinyhtiöiden puolesta velkovien toimistojen listoilla tunnettu tapaus. Eikä pahan Ivanin tuhmia tekosia ole varmasti unohtanut myöskään useamman tuhannen euron laskulla Ivania muistanut opiskelija-asuntosäätiö.

Ivanin huolettomasta elämänasenteesta meillä kaikilla olisi varmasti opittavaa. Ehkä hitusen verran huomisesta huolehtiminen lienee kuitenkin paikallaan, ellei suunnitelmissa ole siirtyä ajasta iäisyyteen tai Suomalaisesta siviilielämästä Israelin armeijaan.

Terveiset toivottaen,

Mafiatoverit, Luku II

Allmanin veljesten Statesboro blues jäi toiseksi kun iltaani alkoi häiritsemään keittiöstä kantautuva äänekäs mekkala. Mekkala johtui siitä, että Ivan oli tullut yläkerran keittiöön jonkun asiakkaansa, tai jonkun satunnaisen kadunmiehen kanssa, jolle halusi purkaa sydäntään – luonnollisestikin kengät jalassa.

Koska Ivan oli viime aikoina suoltanut lennokkaita tarinoita jahtaajistaan, arvasin että tulossa voisi olla mielenkiintoista blogimateriaalia. Laitoin musiikkia hieman hiljemmalle, joten kuulin keittiöstä kantautuvan kovaäänisen keskustelun kirkkaana uusiopaperioveni läpi.

Englanninkieltä härskisti pahoinpitelevästä keskustelusta selvisi että Ivanin pitäisi hakea tärkeitä asiakirjoja rajan takaa, mutta hän ei voi itse asiaa hoitaa koska joutuisi surmatuksi heti rajan ylitettyään. Ivan yritti ilmeisestikin saada halutonta asiakastaan tekemään pienen reissun itänaapuriin. Tästä varmempana vakuutena Ivan kysyi asiakkaaltaan, ikäänkuin viattomasti vihjaillen että ”onko sinulla Venäjän viisumia?” Tämä ei vaikuttanut kovin innokkaalta.

Keittiökeskustelun tuoksinassa Ivan mainitsi myös että häntä jahtaava henkilö on itse pahuus, ja että "hän on tappanut ennenkin". Ivan kuitenkin rauhoitti pelokasta asiakastaan vakuuttamalla että eivät ”he” sivullisille täällä Suomessa mitään tee. Tämä oli positiivinen uutinen myös minulle.

Keittiökeskustelun mukaan Venäjän mafian, tai mikä tämä mystinen ”he”/”hän” Ivanin tarinoissa ikinä onkaan, painostuskeinot eivät rajoitu pelkästään uhkailuun tai satunnaiseen korvien leikkelyyn. Ivanin korjaamiin autoihin oli nimittäin ilmestynyt naarmuja. Ivanin mukaan syyllinen oli joko mafia tai joku satunnainen ohikulkija. Tästä mieleeni muistui monet kerrat kun Ivan oli kiljunut parkkipaikalla tai oman huoneensa ikkunasta satunnaisille ihmisille "have you touched the gray car?! I know you did!". Kenties syyllinen on yön pimeydessä luikkiva Vladimir Putin. Autonkorjaaja itsehän ei naarmuja ollut voinut aiheuttaa, vaikka sisätiloissa tuhoaakin puoli kämppää teetä keittäessään.

Aikaisemmin kuvatun korvaepisodin jälkeen, ja autonkorjausten rahallisen jättipotin odotuttaessa itseään vanne alkoi kiristää Ivanin nuppia tavallistakin enemmän. Hermostuneisuus ja vainoharhaisuus lisääntyivät huomattavasti ja Ivanin maanisuus syveni. Ivan oli muun muassa lähes hyppäämässä ikkunasta ulos kun eräs Ivanin asiakas soitti ovikelloa ja Cestor ilmoitti Ivanille että häntä odotetaan ovella.

Eräs toinen esimerkki Ivanin rakoilevasta mielenterveydestä oli se, kun hän saapui eräänä iltana keittiöön mielipuolisesti myhäillen ja itsekseen hihittäen, jutellen samalla tyhjyyteen tuijottaen: "fuck, guys.... I'm going to be murdered". Tähän lausuntoon liittyviin kysymyksiin Ivan reagoi joko jättämällä kysyjän kokonaan huomioitta tai mutisemalla jotain Vladimir Putinista ja sulkeutumalla kuoreensa. Lasittuneet silmät ja tylsä hymy varmistivat että jatkokysymykset jäivät kysymättä.

Jonkun liittoutuneiden illanvieton yhteydessä spekuloimme sillä vaihtoehdolla, että mitäpä jos Ivan onkin itseasiassa entinen KGB:n agentti, joka jostain syystä olisi joutunut lähtemään pakoon Venäjältä ja yrittää nyt piiloutua Suomessa luoden imagoa, joka olisi mahdollisimman kaukana kyvykkäästä ja sivistyneestä vakoojasta, onnistuen siinä loistavasti. Päädyimme kuitenkin siihen, että tähän ei pystyisi edes parhaista parhain metodinäyttelijä ja että roolin ylläpito tuskin edellyttäisi jatkuvaa hellan unohtelua päälle tai roskien syömistä.

Ivanilla oli siis isoja velkoja Suomessa, mahdollisesti vielä isompia Venäjällä, mafian ulosottomiehet perässä ja autonkorjausbisneksen tulos näytti pakkasta. Kaikesta tästä huolimatta Ivanilla oli ratkaisu ongelmiinsa. Hänen mukaansa maailmassa oli olemassa yksi, ja vain yksi turvallinen paikka hänelle.

Ei ole tiedossa minkä loogisen, tai vähemmän loogisen päättelyketjun tuloksena Ivan oli tähän lopputulokseen päätynyt, mutta jossain vaiheessa hän alkoi kovaan ääneen julistaa että ainut turvallinen paikka maailmassa hänelle olisi Israelin armeija.

Luonnollisestikin.

Esimerkiksi joku pieni ja syrjäinen pohjoisnorjalainen kalastajakylä tai syvällä Amazonin viidakon uumenissa sijaitseva Manauksen miljoonakaupunki eivät ole Ivanille turvallisia asuinpaikkoja – kuten ei myöskään vaikkapa ylettömän turvaton Närpiö. Sen sijaan Israelin armeija ilmeisestikin on.

En tiedä kuinka perillä Ivan on viime aikojen maailmantilanteesta ja esimerkiksi siitä että Israel ei varsinaisesti ole se kaikkein rauhallisin paikka maailmassa. Tai että se ei myöskään ole parhaissa mahdollisissa väleissä Iranin kanssa, jonka johto on toverillisesti luvannut pyyhkiä Israelin maailmankartalta, mikäli käden ulottuville sattuu osumaan ydinase. Ehkäpä mahdollinen ydinsotakin kalpenisi sen rinnalla mitä ”hän” voisi Ivan-paralle tehdä jos tämän kiinni saisi.

Syy siihen miksi juuri Israelin armeija olisi Ivanille ainut turvallinen olinpaikka maailmassa jäi hämärän peittoon. Kenties tähän kysymykseen ei ylipäätään kannata mitään järkiperäistä syytä etsiäkään. Onhan kyseinen päähänpisto kuitenkin syntynyt rakkaan Ivanimme myrskyisässä pääkopassa – samoissa aivoissa, jotka olivat erittäin lähellä mullistaa maailman polttoainetalouden keksimällä uudenlaisen vetymoottorin.

Niinpä veikkasimmekin että Ivanin suuret ja kauaskantoiset suunnitelmat Israelista luvattuna maana paljastuisivat käytännön tasolla yhtä häilyviksi kuin hänen lupauksensa sulkea ulko-ovi yöksi tai olla polttamatta savukkeita sisällä.

Eipä aikaakaan kuin Ivan olikin taas parkkipaikalla hyörimässä jonkun auton ympärillä autuaana, ylävartalo paljaana ja takkuiset peikonkiharat öljyn tahraaman rikkinäisen lippalakin alta pursuten - höpöttämässä itsekseen jotain venäjäksi. Opelin jarrupaloista, tonnikalan sielunelämästä tai Israelin maahanmuuttopolitiikasta.

Ken tietää.

Tuomiopäivän taksikuski

Aikaisempia kirjoituksia selatessani huomasin, että sekä Cestor että Fabio ovat kirjoituksissaan maininneet ainakin kertaalleen jotain positiivista Ivanista. Minä puolestani en.

Jotta minunkin kirjoitukseni sisältäisivät edes jonkinlaisen positiivisen esimerkin Ivanin toimista kuluneen vuoden ajalta, päätin tarttua sulkakynään ja kirjoittaa vaihteeksi myönteisen kertomuksen jonkin Ivanin edesottamuksen tiimoilta. Ongelmana oli vain se, että tällaista edesottamusta on kovin kovin vaikea löytää. Useimmat mieleen tulevat Ivanin toimet ovat nimittäin tapauksia, joiden kohdalla Ivan joko tuhoaa, häiriköi, unohtaa, sotkee tai varastaa.

Cestor ja Fabio ovat jo muutaman esimerkin maininneet. Ivan on korjannut Cestorin pyörän ja kaivanut roskiksesta kämppäämme uuden mikroaaltouunin. Jääkö minulle enää mitään kirjoitettavaa? Jäävätkö Ivanin hyvät teot koko vuoden ajalta todella vain näihin kahteen tapaukseen?

Eivät. Ivan on nimittäin ojentanut sotkuisen, mutta auttavan kätensä myös minun suuntaani. Kyseessä oli melko lyhytkestoinen tapaus, siitä on melko kauan, mukaan liittyi osittain negatiivisiakin elementtejä, sekä tietynasteinen hengenvaara. Vuoden kuluessa kyseinen tapahtuma oli myös hautautunut jo erilaisten tuoreempien ja huomattavasti pahempien kokemusten alle, mutta siellä se oli, kaikesta huolimatta. Tämä on tarina tuosta tapauksesta.

Kyseessä oli muuan kirpeän kuulakka keväinen aamu. Olin raahautunut vielä osittain unessa muutaman kymmenen metrin matkan bussipysäkille ja liittynyt muiden siellä seisoskelevien aavemaisten hahmojen joukkoon. Hahmojen, jotka ilmiselvästi olivat myös joutuneet aikaisen herätyksen tragedian kärsimään. Olin matkalla kouluun ja bussin oli määrä saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Bussin sijasta saapui kuitenkin jotain aivan muuta.

Yllätys oli täydellinen. Puolet aivoistani oli vielä unessa ja toinen puoli yritti pohtia oliko minulla varmasti housut jalassa. Jumiutuneessa tilassani en ollut huomannut Ivanin tuloa lainkaan. Havahduin vasta silloin, kun kohdalleni pysähtyi auto, joka ei ollut bussi. Ällistys olikin huomattava todetessanii että vanhassa pikku Fiatissa istui Ivan, joka tönäisi matkustajan puoleisen etuoven auki ja viittoi minua tulemaan kyytiin. Tilanteen yllättävyydestä johtuen en keksinyt mitään järkevää, tai muutakaan tapaa kieltäytyä tarjouksesta. Äimistyneenä ja pahaa aavistellen kiipesin Ivanin kyytiin.

Ensimmäinen havaintoni auton sisältä oli, että haju ei ollut läheskään niin paha kuin olin pelännyt. En kyennyt ymmärtämään miten tämä saattoi olla mahdollista sillä Ivan oli kuitenkin käyttänyt autoa jo useamman kuukauden. Pian sain kuitenkin muuta ajateltavaa. Näin sivupeilistä bussin ilmestyvän takanamme näkyviin tienmutkasta ja samalla Ivan polkaisi kaasun pohjaan, antoi kierrosten nousta punaisen pahemmalle puolelle ja nosti kytkintä.

Fiat nytkähti kerran ja sammui. Bussi ehti luoksemme ja pysähtyi taaksemme. Tukkiessamme siltä tehokkaasti pääsyn pysäkille, katselin anteeksipyytelevästi ihmisiä, jotka tuijottivat meitä pysäkiltä Ivanin kiroillessa vieressäni venäjäksi rattia hakaten. Lopulta pääsimme tuskastuttavan hitaasti bussin tieltä liikkeelle, mustan savupilven saattelemina ja Fiatin moottorin huutaessa kuin palava Brian Johnson.

Urhean Fiatin kiihdyttäessä vauhtia hitaasti mutta varmasti, yritin minimoida kyydistä mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja kiskomalla turvavyötä esiin ja yrittäen saada sitä kiinni vastakappaleeseen. Ivan katsoi yrityksiäni hetken ja toteasi ”belts are broken” samalla kun lähestyimme ensimmäistä mutkaa nopeudella, joka oli jokseenkin täysin sopimaton autolle, joka ei ole mukana Formula 1 – sarjassa.

Tässä vaiheessa lukijan mielessä käväisee ajatus että liioittelen – että joko valehtelen tai en osaa ajaa autoa. Totuus on kuitenkin se, että Ivanin kääntäessä mutkaan auto kallistui erittäin rajusti, minä meinasin lentää penkiltä ratissa roikkuvan Ivanin päälle ja Fiatin renkaat ulvoivat parhaaseen Hollywood-tyyliin. Ivanin oikaistessa auton meinasin lyödä pääni sivuikkunasta läpi.

Matka kuitenkin jatkui. Ensimmäisten, kirkkaan punaisina loistavien liikennevalojen lähestyessä jalkani alkoi vaistomaisesti hakea jarrua. Ivan kuitenkin antoi auton rullata hitaasti lähes edessä olevan auton perään ennen kuin pysähtyi. Syykin selvisi pian. Kun valot muuttuvat vihreiksi, Fiat nytkähti ja sammui. Tarvittiin jälleen muutama yritys, raivokkaan korkeat kierrokset ja kolme kuutiometriä mustaa savua ennen kuin auto lähti liikkeelle. Tämä toistui joka kerta kun jouduimme liikennevaloihin pysähtymään.

Vaikka liikennevaloissa pysähdyttiin, jokaisen matkan varrelle osuvan mutkan Ivan ajoi samalla kuolemaa halveksuvalla nopeudella, höpisten samalla jotain epämääräistä jarruista ja vaihdelaatikosta. Ivanin puhetavan ja rämisevän Fiatin vuoksi en saanut juuri mitään selvää ja ehkäpä hyvä niin. Viimeisen mutkan kohdalla olin jo oppinut varautumaan ja nojaamaan mutkaan kilpamoottoripyöräilijän tavoin.

Lopulta olimme koulun pihassa. Ivan parkkeerasi lähes poikittain parkkiruutuun ja Fiat sammui välittömästi, varmasti yhtä kiitollisena matkan päättymisestä kuin minäkin. Kiitin Ivania kyydistä ja lähdin kävelemään koulun ovelle Ivanin asettuessa parkkipaikalle makuulle tutkimaan auton pohjaa.

On se vain myönnettävä, kyllä Ivan on minuakin auttanut. Ehdin koululle hyvissä ajoin ja ilman unisuuden hiventäkään.

Paluumatkan tulin bussilla.

Tuholaisia ja torjuntaa

No, tämä päivä oli pakko nähdä. Kuten osa teistä lukijoista jo kommenteissa aikoinaan ennusti, että ihme jos jätteiden jäljiltä ei muita elukoita tulisi meidän soluumme asumaan. - Nyt niitä tuli, ja paljon.

Päivä alkoi kuin muutkin päivät, menin keittiöön tekemään jotain pientä purtavaa, väistellen pahimpia jätöksiä, ja yrittäen löytää edes hieman hygieenisempaa työtilaa syötävän valmistamiseen. Siinä työtilaa etsiessäni satuin vilkaisemaan keittiön kattoa kohti ja aloin ihmettelemään, että mitä pieniä halkeamia tuolla oikein on. Niitä vähän aikaan tuijotettuani tein havainnoin jota en olisi halunnut tehdä - "halkeamat" näyttivät liikkuvan...

Silmälasit haettuani totuus paljastui minulle entistä kirkkaamin. Katossa majaili neljästä kuuteen kappaletta 1-2 cm:n pituisia pieniä kellertäviä toukkia. Se mistä toukat olivat peräisin oli vielä hämärän peitossa. Itselläni oli kuitenkin jo kiire ja en ennättänyt toukkia, tai niiden alkuperää tarkemmin tutkimaan. Ilmoitin löydöstäni Cestorille ja kaukolle, ja kehotin heitä tutkimaan löytöäni tarkemmin.

Cestor ja kauko tarttuivatkin tuumasta toimeen ja alkoivat jäljittämään uusien asukkaidemme alkuperää. Kuin vihikoirat he seurasivat toukkien jättämää hajujälkeä ja jäljittivät toukkien sijaintia... Tai totta puhuen suunnistivat suoraan Ivanin kuivamuonakaappia tutkimaan. Kaapin ovea raotettuaan he huomasivat muutaman toukan ja pari perhosta muistuttavaa otusta kaapin takaseinässä. Tämä riitti heille todisteeksi, että toukat ovat jostain kaapissa olevasta pussista peräisin. Muutaman minuutin kaapin sisältöä analysoiden, tutkijatiimimme päätyi avoimen kaurapuuropussin pariin. Tuijotettuaan pussin sisältöä tovin, he huomasivat sen sisällön liikkuvan ja kuhisevan elämää...



Kenties jo hieman hulluiksi Ivanin keskuudessa tulleet Cestor ja kauko keksivät aloittaa uudenkaltaisen vielä nimeättömän seurapelin. Nimitys "Toukan metsästys" kaiketi kuvaa parhaiten seuraavia tapahtumia.

Touhutiimimme aloitti pelin levittämällä ruokapöydälle pari sanomalehteä ja kaatamalla puuropussin sisällön lehtien päälle. Pussin kauheudet valkenivat heille nopeasti. Toukkia oli paljon, todella paljon... Yksitellen kerättyään kaikki toukat vanhaan tyhjään Sangria-pulloon sekä seottuaan laskutoimituksissaan muutamaan otteeseen, he saivat lopulliseksi saldokseen yli 90 toukkaa. Ja teille arvoisat lukijat ikuistimme saaliin useaan valokuvaan sekä videoon. Olkaa hyvät, ja anteeksi.



Ja sitten se video (anteeksi nyt vielä kerran):



Ivan ei operaation aikaan ollut paikalla ja hyvä niin, koska hän todennäköisesti olisi syönyt pussin sisällön kehuen proteiinipitoista annostaan.

Keittiö näytti olevan puhdas tuholaisista ja ainut muisto heidän olemmassa olostaan oli pulloon vangiksi kerätyt toukat.

Koitti uusi aamu, ja keittiöön mennessä katossa oli n. 10 toukkaa lisää. Pullosta nämä kaverit eivät voineet karata vaan uudet ystävämme olivat tulleet katon ja seinän välisistä muutaman senttimetrin korkuisista raoista, joita asuntomme on siis täynnä. Lisäksi osa toukista oli jo ehtinyt kehittyä lentäviksi elukoiksi. Tilanne alkoi vaikuttamaan mahdottomalta ja lähdin kaukon avustuksella selvittämään mitä helvetin otuksia tänne on pesiytynyt. Parinkymmenen minuutin googlailun jälkeen olimme sataprosenttisen varmoja, että keittiössämme asui Intialainen Jauhokoisa, muutaman sukupolven kera.

Lajimäärityksen jälkeen totesimme, että ainut vaihtoehto on ilmoittaa vuokranantajalle, että meillä olisi täällä paha tuholaisongelma Ivanin lisäksi. Homma etenikin ilmoituksen jälkeen vauhdikkaasti ja vuokranantajamme ilmoitti asiasta huoltoyhtiöön. Tästä muutaman päivän kuluttua minulle soitti herra myrkyttäjä ja pahoitteli, että ei ole aikasemmin ollut yhteydessä. Harmi vaan, että myrkyttäjä soitti ilmoittaakseen olevansa flunssassa ja ei pysty tuholaisia karkoittamaan vasta kuin puolentoista viikon päästä.

Ivania vuoden kestäneenä ei muutama jauhokoisa tuntunut enää missään. Aloitimme liittoutuneiden kanssa ryhmäterapiapelin, jossa metsästimme lentäviä koisia liiskaten niitä 1,5 viikon aikana yhteensä noin 100 kappaletta. Myrkyttäjällekin jäi vielä hyvin työsarkaa, koska vaikka kaikki näkyvissä olevat koisat saikin tapettua, seuraavana aamuna niitä oli jälleen 3-10 kappaletta lisää. Lopullisissa tuloksissa kauko onnistui nappaamaan pelissämme voiton 39 tapolla.

Herra myrkyttäjä vihdoin saapui ja käsitteli koko asunnon jollain hyönteisille tarkoitetulla hermomyrkyllä, vakuuttaen että se ei ole ihmisille ollenkaan vaarallista. Kunhan ei mene missään nimessä kahteen tuntiin lähellekkään myrkytettyjä alueita...

Myrkky tepsi, toukat ja koisat hävisivät, Ivan valitettavasti ei.

Myrkyttäjän poistuessa hän tokaisi, että ei ole koskaan nähnyt näin paljon koisia muualla kuin leipomoissa, joissa ne kuulemma tykkäväät asustaa. Kai tuota voi pitää jonkin asteisena saavutuksena, ellei jopa kohteliasuutena myrkyttäjän puolelta.

Kiitos myrkyttäjälle ja uusia otuksia odotellessa.