Tuomiopäivän taksikuski

Aikaisempia kirjoituksia selatessani huomasin, että sekä Cestor että Fabio ovat kirjoituksissaan maininneet ainakin kertaalleen jotain positiivista Ivanista. Minä puolestani en.

Jotta minunkin kirjoitukseni sisältäisivät edes jonkinlaisen positiivisen esimerkin Ivanin toimista kuluneen vuoden ajalta, päätin tarttua sulkakynään ja kirjoittaa vaihteeksi myönteisen kertomuksen jonkin Ivanin edesottamuksen tiimoilta. Ongelmana oli vain se, että tällaista edesottamusta on kovin kovin vaikea löytää. Useimmat mieleen tulevat Ivanin toimet ovat nimittäin tapauksia, joiden kohdalla Ivan joko tuhoaa, häiriköi, unohtaa, sotkee tai varastaa.

Cestor ja Fabio ovat jo muutaman esimerkin maininneet. Ivan on korjannut Cestorin pyörän ja kaivanut roskiksesta kämppäämme uuden mikroaaltouunin. Jääkö minulle enää mitään kirjoitettavaa? Jäävätkö Ivanin hyvät teot koko vuoden ajalta todella vain näihin kahteen tapaukseen?

Eivät. Ivan on nimittäin ojentanut sotkuisen, mutta auttavan kätensä myös minun suuntaani. Kyseessä oli melko lyhytkestoinen tapaus, siitä on melko kauan, mukaan liittyi osittain negatiivisiakin elementtejä, sekä tietynasteinen hengenvaara. Vuoden kuluessa kyseinen tapahtuma oli myös hautautunut jo erilaisten tuoreempien ja huomattavasti pahempien kokemusten alle, mutta siellä se oli, kaikesta huolimatta. Tämä on tarina tuosta tapauksesta.

Kyseessä oli muuan kirpeän kuulakka keväinen aamu. Olin raahautunut vielä osittain unessa muutaman kymmenen metrin matkan bussipysäkille ja liittynyt muiden siellä seisoskelevien aavemaisten hahmojen joukkoon. Hahmojen, jotka ilmiselvästi olivat myös joutuneet aikaisen herätyksen tragedian kärsimään. Olin matkalla kouluun ja bussin oli määrä saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Bussin sijasta saapui kuitenkin jotain aivan muuta.

Yllätys oli täydellinen. Puolet aivoistani oli vielä unessa ja toinen puoli yritti pohtia oliko minulla varmasti housut jalassa. Jumiutuneessa tilassani en ollut huomannut Ivanin tuloa lainkaan. Havahduin vasta silloin, kun kohdalleni pysähtyi auto, joka ei ollut bussi. Ällistys olikin huomattava todetessanii että vanhassa pikku Fiatissa istui Ivan, joka tönäisi matkustajan puoleisen etuoven auki ja viittoi minua tulemaan kyytiin. Tilanteen yllättävyydestä johtuen en keksinyt mitään järkevää, tai muutakaan tapaa kieltäytyä tarjouksesta. Äimistyneenä ja pahaa aavistellen kiipesin Ivanin kyytiin.

Ensimmäinen havaintoni auton sisältä oli, että haju ei ollut läheskään niin paha kuin olin pelännyt. En kyennyt ymmärtämään miten tämä saattoi olla mahdollista sillä Ivan oli kuitenkin käyttänyt autoa jo useamman kuukauden. Pian sain kuitenkin muuta ajateltavaa. Näin sivupeilistä bussin ilmestyvän takanamme näkyviin tienmutkasta ja samalla Ivan polkaisi kaasun pohjaan, antoi kierrosten nousta punaisen pahemmalle puolelle ja nosti kytkintä.

Fiat nytkähti kerran ja sammui. Bussi ehti luoksemme ja pysähtyi taaksemme. Tukkiessamme siltä tehokkaasti pääsyn pysäkille, katselin anteeksipyytelevästi ihmisiä, jotka tuijottivat meitä pysäkiltä Ivanin kiroillessa vieressäni venäjäksi rattia hakaten. Lopulta pääsimme tuskastuttavan hitaasti bussin tieltä liikkeelle, mustan savupilven saattelemina ja Fiatin moottorin huutaessa kuin palava Brian Johnson.

Urhean Fiatin kiihdyttäessä vauhtia hitaasti mutta varmasti, yritin minimoida kyydistä mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja kiskomalla turvavyötä esiin ja yrittäen saada sitä kiinni vastakappaleeseen. Ivan katsoi yrityksiäni hetken ja toteasi ”belts are broken” samalla kun lähestyimme ensimmäistä mutkaa nopeudella, joka oli jokseenkin täysin sopimaton autolle, joka ei ole mukana Formula 1 – sarjassa.

Tässä vaiheessa lukijan mielessä käväisee ajatus että liioittelen – että joko valehtelen tai en osaa ajaa autoa. Totuus on kuitenkin se, että Ivanin kääntäessä mutkaan auto kallistui erittäin rajusti, minä meinasin lentää penkiltä ratissa roikkuvan Ivanin päälle ja Fiatin renkaat ulvoivat parhaaseen Hollywood-tyyliin. Ivanin oikaistessa auton meinasin lyödä pääni sivuikkunasta läpi.

Matka kuitenkin jatkui. Ensimmäisten, kirkkaan punaisina loistavien liikennevalojen lähestyessä jalkani alkoi vaistomaisesti hakea jarrua. Ivan kuitenkin antoi auton rullata hitaasti lähes edessä olevan auton perään ennen kuin pysähtyi. Syykin selvisi pian. Kun valot muuttuvat vihreiksi, Fiat nytkähti ja sammui. Tarvittiin jälleen muutama yritys, raivokkaan korkeat kierrokset ja kolme kuutiometriä mustaa savua ennen kuin auto lähti liikkeelle. Tämä toistui joka kerta kun jouduimme liikennevaloihin pysähtymään.

Vaikka liikennevaloissa pysähdyttiin, jokaisen matkan varrelle osuvan mutkan Ivan ajoi samalla kuolemaa halveksuvalla nopeudella, höpisten samalla jotain epämääräistä jarruista ja vaihdelaatikosta. Ivanin puhetavan ja rämisevän Fiatin vuoksi en saanut juuri mitään selvää ja ehkäpä hyvä niin. Viimeisen mutkan kohdalla olin jo oppinut varautumaan ja nojaamaan mutkaan kilpamoottoripyöräilijän tavoin.

Lopulta olimme koulun pihassa. Ivan parkkeerasi lähes poikittain parkkiruutuun ja Fiat sammui välittömästi, varmasti yhtä kiitollisena matkan päättymisestä kuin minäkin. Kiitin Ivania kyydistä ja lähdin kävelemään koulun ovelle Ivanin asettuessa parkkipaikalle makuulle tutkimaan auton pohjaa.

On se vain myönnettävä, kyllä Ivan on minuakin auttanut. Ehdin koululle hyvissä ajoin ja ilman unisuuden hiventäkään.

Paluumatkan tulin bussilla.