Mafiatoverit, Osa 1

On tavanomainen iltapäivä pienen pienessä soluyksikössämme. Olen keittiössä tekemässä ruokaa ja Ivan seisoo vieressäni paidatta ja törkyinen teemuki kädessään höpisemässä innokkaasti jotain siitä miten hän on lähes valmis aloittamaan autojen ruiskumaalaamisen, mutta ei vielä ole aivan saanut koodattua matemaattista funktiota joka määrittäisi oikeat värivivahteet – tai jotakin sinnepäin. Minä nyökkäilen, hämmennän makarooneja ja pohdin samalla ehdinkö vielä käydä salilla ennen Housea.

Jossakin vaiheessa Ivan päättää lopettaa monologinsa ja kääntyy lähteäkseen. Huomaan että Ivanin toisessa korvassa on jotakin erikoista. Tarkemmin sanottuna se on sinisen eristeteipin peitossa. Eristeteipillä on korvaan teipattu jonkinlainen tuppo joka tarkemmin katsottuna paljastuu vessapaperiksi.

Uteliaisuuteni herää ja kysyn Ivanilta mikä hänen korvaansa vaivaa. Ivan tuijottaa minua hetken ja vastaa hiljaa että minun ei olisi pitänyt nähdä sitä. Seuraa pieni tauko jonka jälkeen hän sanoo että hänellä on pieniä ongelmia venäläisten rikollisten kanssa. Olen alkaa nauramaan ääneen kun Ivanin surrealistisen elämän pyörteissä yhtään mikään ei tunnu olevan liian kaukaa haettua.

Pokkani kuitenkin pitää ja alan kyselemään asiasta lisää. Ivan on aika vaitonainen korvastaan. Keskustelun aikana käy kuitenkin epäsuorasti ilmi, että Ivan on ilmeisesti jossain vaiheessa Venäjällä elellessään ajautunut jonkinlaiseen velkasuhteeseen jonkin lain laveammalla puolella viihtyvän tahon kanssa. Tämä on mahdollisesti ollut osasyynä Ivanin livahtamiseen Suomen puolelle sekä myös motivoinut Ivania autonkorjausbisneksen aloittamiseen.

Ivan ei kuitenkaan onnistunut jättämään huoliaan taakseen siirtyessään kymmenien tuhansien järvien ja satojen tuhansien mykkinä jurottavien työmatkapendelöijien maahan. Kun suomalaiset velkojat lähestyviät puuttuvien maksusuoritusten tiimoilta Ivania kohteliaasti kirjallisilla maksukehotuksilla, Venäjän mafia leikkaa häneltä korvan irti.

No, ehkä korvasta on vielä jotain jäljellä vessapaperin ja eristeteipin alla, emme voi tietää. Karu totuus on kuitenkin se, että Ivan kulki teipit päässään monta viikkoa, joten ihan mitättömästä naarmusta tuskin on kysymys.

Kun Ivan kirkuu yöllä venäjäksi jotain parkkipaikalla, ehkäpä hän ei kiistelekään oman päänsä sisällä olevan alter egonsa kanssa vaan yrittää neuvotella lisää maksuaikaa mafiatoverilta, jonka toimenkuvaan kuuluu suorittaa pikaista plastiikkakirurgiaa ilman asianmukaisia lupia, välineitä – tai puudutuksia.

Lääkärin puheilla Ivan ei asiantilan johdosta ole luultavasti kuitenkaan käynyt – lääkärit Suomessa kun tuskin käyttävät sidetarpeina eristeteippiä ja vessapaperia. Kenties Ivan luottaa omiin kenttäsidontataitohinsa tarpeeksi eikä näe tarpeelliseksi maksaa tähtitieteellisiä summia lääkärin palveluksista. Tai ehkä hän ei ole halukas kuvailemaan vamman alkuperää.

Ymmärrän hyvin jos lukija tuntee tässä vaiheessa jonkinlaista epäuskoa, irtonaisista korvista kun puhutaan. Asioihin onkin aina hyvä suhtautua skeptisesti, erityisesti silloin kun ne on löydetty Internetin syövereistä. Epäuskoa kuitenkin lievittänee se että me liittoutuneet emme ole ainoita jotka Ivanin korvateippejä ovat ihmetelleet. Sekä asuinalueellamme, että koulullamme ovat monet tätä tee-se-itse-kenttäsidosta ihmetelleet. Todennäköisesti myös jotkut blogimme lukijoista ovat omakohtaisesti sen bonganneet.

Ivanin ollessa kyseessä ainakaan kaikkia hänen kertomuksiaan ei liene syytä purematta niellä. Jotkin niistä ovat nimittäin vähintäänkin epäuskottavia. Vai mitä sanotte siitä että itse Venäjän pääministeri Vladimir Putin on yksi Ivanin vainoojista. Ivanin sanoin: "It is not easy to survive when the prime minister of the biggest country in the world is trying to kill you."

Koska emme halua yltiöpäisesti heittäytyä tähän harhaiseen maailmaan, joka Ivanin pääkopassa velloo, pohtikaamme korvan kohtalolle muita mahdollisia selityksiä.

Ivanin turvatoimet hitsaamisen, rälläköinnin ja yleisesti työkalujen käytön suhteen ovat vähintäänkin puutteellisia. Mies joka hitsaa sisätiloissa ilman suojalaseja ja käynnistää osittain puretun mikroaaltouunin nähdäkseen tuleeko siitä mikroaaltoja, saattaa hyvinkin joskus loukata itsensä touhutessaan.

Ivanin tuntien on myös hyvin mahdollista, että hän on loukannut korvansa kiljuttuaan jonain perjantaiyönä räävittömyyksiä väärälle henkilölle tai joutuessaan tekemisiin ”entisen” omistajan kanssa "löytäessään" taas yhtä uutta maastopyörää "roskiksesta".

Mutta mikäli osassa Ivanin puheista onkin perää (jätämme herra Putinin tästä pohdiskelusta pois), se tarkoittaisi sitä, että hänen venäläiset vainoojansa ovat ulottaneet otteensa rajan yli ja silponeet Ivania puuttuvien ruplien vuoksi jossain lähiseudulla. Tämä puolestaan tarkoittaisi sitä, että Ivanin asuinpaikka on Uralin Cosa Nostran tiedossa ja että Ivanin liikkeitä seurataan. Kenties meidän liittoutuneidenkin roolia tässä vyyhdissä on jossain mafiatoverien viikkopalaverissa käsitelty. Täytyykin toivoa, että kukaan blogin lukijoista ei leikkele työkseen ihmisiltä korvia.

Korvan silpominen ei tehnyt Ivanista tehokasta ja tunnollista autonkorjaajaa. Pätkätöistä tuli potkuja ja vuokranantajakin yritti vielä "varastaa" Ivanilta rahaa vesivahinkolaskun muodossa. Oletettavasti nämä tekijät aiheuttivat sen että Ivanin maksujärjestelyt Venäjän suuntaan eivät sujuneet odotetulla tavalla ja niinpä Ivan alkoi, ainakin omassa mielessään, olla vaarassa menettää muutakin kuin korvansa.

Ajan kuluessa Ivanin vainoharhaisuus alkoi pikkuhiljaa isääntyä. Samalla Ivanin väitteet häntä vainoavista rikollisista alkoivat herättää kasvavaa huomiota myös liittoutuneiden keskuudessa.

Eräällä ostosreissulla huomasin epäilyttävän näköisen miehen vilkuilevan minua kauppakeskuksessa. Myöhemmin näin saman hyypiön bussissa ja mielessäni kävi että jospa Ivanin tarinoissa olisikin jotain perää. Tyyppi jäi kuitenkin kyydistä kauan ennen minua ja saatoin huokaista helpotuksesta. Tai ehkäpä kyseessä olikin taitava varjostaja, joka oli huomannut minun huomanneen hänet ja jäi kyydistä hälventääkseen epäilyni. Ehkäpä minulla on jossain Moskovan vartioidussa arkistohuoneessa oma kansioni, jossa on maininta että kauppareissulla numero 295 ostin jauhelihaa, maitorahkaa ja appelsiineja.

Tämän piinaavan takaa-ajotarinan seuraavassa osassa tilanne, ja Ivanin ruuvi, kiristyvät entisestään. Selvitämme myös Ivanin pakosuunnitelmia, mahdollista uhkaa meille sekä valotamme muutamia yksityiskohtia Ivania jahtaavista tahoista.

Jos meitä ei vaienneta ennen sitä.

Raivaustyötä hurrikaani Ivanin tuhoalueella

Oltuamme jo yli puoli vuotta asuneet Ivanin kanssa, olimme tulleet huolestuttavan pahasti turtuneiksi hänen synnyttämäänsä sotkun ja lian vyörymään, joka kulkutaudin lailla levitti lonkeroitaan läpi koko asumuksemme. Näin ollen olimme alkaneet pitää normaalina asiantilana sitä soran, kuivuneiden lehtien ja keppien muodostamaa mattoa joka lattioitamme peitti, sitä palaneiden ruokalajien kirjoa, jolla lietemme oli päällystetty ja sitä mustien kädenjälkien lajitelmaa, joka sai huoneistomme seinät näyttämään aborginaalien luolamaalaukselta.

Tähän pitkän altistumisen aikaansaamaan turtuneisuuden tilaan oli kuitenkin tulossa muutos. Muutoksen airueena toimi muuan keltainen paperilappu joka eräänä päivänä oli mystisesti keittiömme pöydälle ilmestynyt.

Kyseessä oli tietenkin siivouskehotuslappunen, jonka vuokranantajamme lähettämä tarkastaja oli jälkeensä jättänyt. Emme tiedä mistä syystä tarkastaja oli kämpässämme vieraillut, mutta oletamme että syynä olivat Ivanin toimista tekemämme valitukset, joista palkkana siis saimme eteemme siivouskehotuksen, jossa oli enemmän rukseja kuin useimmissa lottokupongeissa.

Kämppämme yhteiset tilat kuuluvat yhteisen ylläpitovastuun piikkiin ja siivouskehotuksen huomioitta jättäminen johtaisi siihen että vuokranantaja siivouttaisi lopulta tilat ammattilaisilla ja me maksaisimme kulut, jotka eivät todellakaan olisi pienet. Niinpä päätös jatkotoimenpiteistä oli helppo. Oma kirjallinen valituksemme oli aiheuttanut sen, että me liittoutuneet saisimme omin käsin siivota kaikki Ivanin sotkut ennen uusintatarkastusta.

Sanoin omin käsin siksi, koska vaikka Ivan oli periaatteessa myös siivousvastuullinen, emme todellakaan halunneet hänen ”apuaan”. Tiesimme tässä vaiheessa nimittäin jo katkerasta kokemuksesta että siitä koituisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Toivoimmekin voivamme hoitaa urakan ilman Ivanin osallistumista.

Kuten kaikissa vaikeissa operaatioissa, tässäkin oikea varustautuminen oli elintärkeää. Olimme sopineet pyhittävämme erään perjantai-illan kokonaan siivoamiselle ja olimme kukin ostaneet siivousvälineitä projektia varten. Ostosreissujen tuloksena keittiön pöydälle kasattiin suuret määrät rättejä, harjoja ja karhunkieliä, mutta ennen kaikkea pesuaineita. Arsenaalissamme oli litratolkulla myrkkyjä, joista jokaisessa oli jonkinlaista varoitustarraa kyljessä. Tiesimme että urakasta ei tulisi helppo.

Tämä käsitys vahvistui entisestään kolmen tunnin kuluttua, kun olimme saaneet vasta keittiön siivottua. Tänä aikana Ivan oli tullut muutaman kerran puolialasti keittiöön toimiamme ihmettelemään. Samalla Ivan kyseli moneen kertaan että onko liesi kohta putsattu, hänen kun pitäisi keittää teetä.

Projektin näillä tienoilla Ivan halusi myös ensimmäisen kerran osallistua itse siivoamiseen. Sanoimme hänelle että esimerkiksi vessa on vielä siivoamatta. Eipä aikaakaan kun Ivan tuli vessan kimpusta takaisin, sanoen ”for me, it looks clean now”. Käytyämme katsomassa vessaa huomasimme että Ivan oli vain suihkuttanut vessan suihkulla vettä lattialle ja julistanut homman valmiiksi. Kiitimme Ivania avusta ja totesimme keskenämme että vessan siivouksen lisäksi edessä olisi myös vessan kuivaus.

Saatuamme keittiön siivottua, siirryimme portaisiin, joita peitti pöly, musta lika sekä tummat varpaanjäljet joita navettatonttumme oli jättänyt jälkeensä. Tässä vaiheessa Ivan halusi, ikävä kyllä, kantaa jälleen oman kortensa kekoon, ja hankasi, vastustuksestamme huolimatta, puuportaita teräsvillalla sieltä täältä muutaman minuutin ajan ennen kuin sai tarpeekseen ja lähti ulos. Portaissa näkyy vielä tänäkin päivänä selviä läiskiä tästä hankaamisesta, ja epäilemättä näkyy myös silloin, kun ensimmäinen Mars-siirtokunta perustetaan.

Siivottuamme alakertaa jokusen tunnin ajan, alkoi tuloksia näkyä. Emme olleet uskoa kuinka valkoinen eteisen lattia todellisuudessa oli. Ilman Ivania homma myös eteni tehokkaasti ja mukavasti musiikin soidessa ja virvoitusjuomien kostuttaessa janoisten siivoojien kuivia ja kloorihöyryjen runtelemia kurkkuja. Ainoa negatiivinen puoli oli se, ettemme olleet muistaneet niin itsestäänselvää asiaa kuin kumihanskat. Kenelläkään meistä ei ollut pokkaa työntää paljasta kättään esimerkiksi vessan lattiakaivoon, joten se, ja muutama muu kohde oli pakko jättää seuraavaan kertaan.

Jossain yhdeksännen siivoustunnin tienoilla ulko-ovi kävi ja Ivan pöllähti eteiseen. Olin itse hankaamassa tuloksetta juuriharjalla levää ja Ivanin moottoriöljyjä pesuhuoneen lattiasta, kun Ivan katsoi minua eteisestä, naurahti, ja kysyi ”are you still cleaning?”. En vastannut.

Lopulta olimme saaneet alakerrastakin seinät, lattiat, ovet ja huonekalut pyykättyä. Kaiken kaikkiaan urakkaan oli kulunut aikaa kymmenen tuntia sekä useita litroja pesuaineita. Tuloksena huusholli oli puhtaampi kuin koskaan. Saimme kokea uusia tuntemuksia kun esimerkiksi keittiössä pystyi kävelemään ilman kenkiä ilman että mitään tarttui sukkiin, tai rusentui jalan alle.

Urakan jälkeen istuimme jonkin aikaa iltaa keittiössä. Ivan tuli keittiöön touhuamaan jotain epämääräistä ja muistutimme hänelle että voisi jatkossa siivota omat sotkunsa ja että kämpän pitäisi aina näyttää yhtä puhtaalta kuin nyt. Ivan vastasi ”are you kidding?” Lievästä vastustelusta huolimatta Ivan kuitenkin lupasi siivota jatkossa omat sotkunsa. Joskus neljän jälkeen aamuyöllä nukkumaan mennessäni kävelin Ivanin avoimen oven ohi ja siellähän se oli, hereillä ja tietokoneen ääressä, aikuisviihdettä selaamassa.

Siivouksen jälkeen oli mukava tunne että oli saanut jotain aikaan. Vaikka suurin osa ajastamme kuluikin nimenomaan Ivanin sotkujen siivoamiseen, käytimme myös tilaisuutta hyväksemme ja pesimme samalla kertaa myös jääkaapin ja uunin, sulatimme pakastimen ja pesimme ikkunat. En ole ikinä siivonnut yhdellä kertaa yhtä paljon. En edes armeijassa.

Ikävä kyllä emme tajunneet ottaa kämpästä ”ennen”-kuvia, mutta ”jälkeen”-kuvia otettiin kyllä senkin edestä. Tässä muutamia niistä:

Kuvista ei ehkä kovin hyvin välity tilojen leikkaussalinomainen steriiliys, mutta voin vakuuttaa että puhtaammaksi pinnat olisi saanut vain maalaamalla ne, tai rakentamalla koko talon uudestaan.

Ivanin kunniaksi on sanottava että hän kyllä yritti. Omalla tavallaan. Ensin siivota sotkuja ja myöhemmin ylläpitää siisteyttä. Ja onnistuikin siinä, muutaman päivän ajan.

Jos yllätystä mitattaisiin metreissä, emme yllättyneet edes puolikkaan nanometrin kymmenystä siitä että jo viikon sisällä Ivanin kauniit lupaukset olivat muuttuneet höyryksi ilmassa ja siivousyritykset huvenneet olemattomiin. Paluu arkeen oli fakta.

Siivouksemme oli kuitenkin ollut niin perusteellinen että edes Ivan ei kyennyt kämppää täysin alkuperäiseen tilaan palauttamaan. Epäilemättä jossain vaiheessa hän olisi tässä onnistunut, mutta siivousiltama jatkoineen oli kuitenkin kaikesta huolimatta sen verran positiivinen kokemus, että toistimme sen kevennettynä versiona jo muutaman viikon kuluttua ilman isompia ongelmia tai henkisiä kärsimyksiä.

Sillä kertaa muistimme jopa kumihanskat.

Puolialaston venäläinen kokki (osa 1)

Pitkän kirjoitustauon jälkeen päästään viettämään viikonloppua herkullisten ja jännittävien ruokaohjeiden parissa. Luonnollisesti kaikki tässä moniosaisessa kirjoituksessa mainitut reseptit ovat Ivanin taidokasta, omaperäistä ja suorastaan ”nerokasta” käsialaa.

Jotta saisit blogistamme konkreettisemman elämyksen, voit tulevien ruokaohjeiden avulla luoda kotisi keittiöön kommuuniamme vastaavan ”Ivanilaisen”, silmiä kirvelevän ilmapiirin. Halutessasi voit jakaa sitä myös perheesi ja ystäviesi kesken tarjoamalla heille valmistamiasi ruokia. Henkilökohtaisesti en tarjoaisi näitä sapuskoja edes pahimmalle vihollisellenikaan, mutta joillekin nämä ruoat tarjoavat varmasti eräänlaisen kulttuurielämyksen – tai shokin.

Joten eiköhän pidemmittä puheitta kaiveta pannut ja kattilat kaapista, pistetään hella tuleen, poistetaan palohälyttimestä paristot ja aletaan valmistamaan herkullisia kotiruokia ála Ivan.

Alkuvalmistelut ovat aina tärkeitä ruoanlaitossa. Myös Ivan on tämän asian huomannut, ja noudattaa rutiinin omaisesti omia käyttäytymismallejaan. Tässä Ivanin yleisin käyttäyminen ennen ruoanlaittoa.

1. Käynnistä 1-2 lieden levyä, ja anna niiden lämmetä 30-60 minuuttia ennen ruoanlaiton aloitusta (punainen väri kertoo, kun liesi on sopivan kuuma)
2. Odotellessasi lähde ulos korjaamaan autoja
3. Käynnistä levyt uudelleen jos joku on sattumoisin ne käynyt sammuttamassa
4. Lähde ulos korjaamaan autoja tai muuten vain touhuamaan omia askareita
5. Unohda, että aioit valmistaa ruokaa.

Edellä mainittu tapahtumaketju voi toistua saman päivän aikana useaan otteeseen, tai mahdollisesti koko ruoanlaitto siirtyy seuraavaan päivään.

Monelle teistä alkuvalmisteluihin saattaisi kuulua myös käsien pesu, mutta niin kuin kaukon hygieniakirjoituksen toisesta osasta monelle varmasti asia tuli harvinaisen selväksi. Ivan ei ikinä pese käsiään. Sen takia myös teille blogin lukijoille jotka aikovat näitä ruokia kotona valmistaa, on äärimmäisen tärkeää olla pesemättä käsiä useaan päivään sekä uittaa niitä moottoriöljyssä muutaman tunnin verran. Vain silloin voit saada ruokaan aidon ja oikean, tunteella ja taidolla tehdyn Ivanilaisen keittiön maun.

Tässä kirjoituksen ensimmäisessä osassa otamme pehmeän laskun Ivanilaiseen keittiöön ja valmistamme Kello viiden teen.

Resepti on yksinkertainen: 3 dl vettä, sekä 1 teepussi.

Kaada kattilaan 3 dl vettä ja odota, että vesi alkaa kiehua. Huomattuasi, että vesi kiehuu odota niin kauan kunnes vesi on haihtunut pois. Lisää tarvittaessa toinen annos vettä. Kaada kiehuva vesi teemukiin ja hauduta teepussia vedessä n. 3 minuuttia. Tee on valmis.

Valmistuksessa saattaa kuitenkin ilmetä ongelmia. Esimerkiksi teepussi voi hajota liiallisen hauduttamisen seurauksena, jolloin mukiin voi jäädä (teelehtien) jätöksiä (kuva 1). Jos vesi ehtii jäähtyä, on Ivan kehittänyt näppärän tavan saada se uudelleen lämmitettyä (kuva2).



Seuraavassa osassa päästäänkin jo tositoimiin ja valmistamaan mjakaroonia, savustettua riisiä ja lihaisia salaattipihvejä.

Peikkometsän prinssi, Luku III

Näin olemme saapuneet tämän jatkokertomuksen kolmanteen osaan, joka myös päättää koko saagan. On aika ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa antisankarimme pesäluolaan. Tämän sukelluksen aikana selvitämme näyttääkö Ivanin asumus huonekalumainoksen kliiniseltä mallikodilta vai tehomaatalouden jaloista evakkoon lähteneen psykoottisen navettatontun asuinkololta.

Ivanin huone, tai tarkemmin sanoen pesäonkalo, on täysin omaa luokkaansa. Koska Ivanilla on tapana pitää oveaan selkosen selällään päiväkausia, on muiden mahdoton olla näkemättä pesän saastaista sisältöä. Ja siinä sitä onkin katseltavaa kerrakseen. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa sisätiloissa. Ulkonakin vain muutaman kerran ja silloin yläpuolella liiteli valtava parvi lokkeja.

Ivan on hamstraaja. Hän kerää erityisesti roskiksesta löydettyjä rikkinäisiä esineitä eikä varsinaisesti heitä mitään pois. Niinpä rikkinäinen roju täyttää Ivanin huoneen jokaisen sopukan. Kun sekaan lisätään vielä ulkoa kulkeutunut sora, multa ja roskat sekä lattialle levitetyt laskut, koulupaperit ynnä muut dokumentit sekä suuri määrä erilaisia autonosia, työkaluja, vaatteita, ruuanlaittovälineitä, jätesäkkejä, patjoja, kaljatölkkejä, ruuantähteitä ja tupakantumppeja, saadaan tulokseksi jokseenkin täydellisesti varustettu Ivan-peikon pesäluola. Kokonaisuuden kruunaa vielä räjähtänyt spray-maalipullo, joka on levittänyt sisältönsä pitkin poikin tätä sisustustaiteen riemuvoittoa.

Tavaramäärän kuvaileminen ei yksinään vielä riitä antamaan riittävän kattavaa kuvaa pesäluolan sisustusarkkitehtuurista, vaan lisäksi täytyy antaa jonkinlainen käytännön esimerkki törkyisyyden tasosta. Yksi tällainen esimerkki voisi olla se, että pahimmillaan Ivanin huoneessa ei ole mahdollista edetä normaalisti kävellen, koska lattian peittää ohuimmillaankin polven korkuinen romukerros eikä paljasta lattiapintaa ole näkyvissä. Kenties tehokkain etenemismuoto rojumeressä olisikin reipas rintauinti.

YIT teki taannoin yllätystarkastuksen Ivanin huoneeseen ja äänistä päätellen tarkastajat järkyttyivät suuresti näkemästään ja haistamastaan. ”Täältä se haju tulee” ja ”Uskomaton läävä” olivat kommentit ennen kuin tarkastajat lähtivät yskien ulos. Luonnollisestikaan tarkastus ei johtanut mihinkään toimenpiteisiin vuokranantajan puolelta.

Monet lukijat ovat vaatineet kuvia, ja on totta että pelkässä tekstimuodossa tämä juttu jäisi varsin pahasti lukijan mielikuvituksen varaan. Ongelmana on kuitenkin se, että vaikka Ivanin ovi olisikin auki niin emme tietenkään voi tänne mitään kuvia toisen ihm...olennon yksityisestä huoneesta kaiken maailman ihmeteltäväksi laittaa.

Jonkinlaista visuaalista mielikuvaa voi kuitenkin huoneesta saada oheisista kuvista jossa Ivan on kasannut osan huoneensa sisällöstä yhteisiin tiloihin etsiessään jotain tärkeää dokumenttia arkistointijärjestelmänsä syövereistä. Huomionarvoista on, että vaikka yläkerran yhteiset tilat täyttyivät Ivanin romuista, hänen huoneensa oli edelleen niin täynnä törkyä ettei lattiaa ollut näkyvissä.

Ivanin kanssa eläessä ei voi välttyä ajatukselta että jakaa huoneiston jonkin eläimen kanssa. Ivanin aiheuttama sotku on niin totaalisen epäinhimillistä, että sen rinnalla oma huone tuntuu sotkuisimmillaankin kuin steriililtä leikkaussalilta. Vielä Ivanin sotkemiskykyä ihmeellisempi ja käsittämättömämpi on hänen kykynsä ja halunsa asua ja elää tämän sotkun keskellä.

Luonnollisesti sotku ei rajoitu vain Ivanin omaan huoneeseen, vaan leviää myös yleisiin tiloihin, joista me muut turhaan yritämme sitä siivota. Tuntuu, että Ivan valtaa alaa, eli sotkee ja levittää rojujaan niin tehokkaasti, että vastaan on lähes mahdoton taistella. Yhden suursiivouksen jälkeen kestää vain muutamia päiviä ennenkuin kämppä on taas täynnä autonosia ja keittiöön kävelemiseen sekä ruuanlaittoon tarvitaan sisäkenkiä ja kumihanskoja.

Ivanin epäinhimillisestä käytöksestä ja elintavoista huolimatta tämän ulkomuoto on kuitenkin siinä määrin ihmisen kaltainen, että emme ainakaan kovin suurella varmuudella voine lukea häntä kuuluvaksi esimerkiksi ihmisapinoiden tai alempien kädellisten lahkoihin. Vahvin vaihtoehto lieneekin siis, että keskuudessamme elävä olento kuuluu jonkinlaisten peikkojen, maahisten tai menninkäisten heimoon. Kenties DNA-testi kertoisi totuuden Ivanin syntyperästä.

Varmaa on vain se, että Ivanin entiset seinä- tai maakolonaapurit huokaisivat helpotuksesta viime syksynä, kun Ivanin matka kävi kohti Suomenmaata. Peikkometsän prinssin oli tullut aika merkata itselleen oma reviiri – oma valtakunta.

Ja sen hän tosiaan teki.