"PS. Ensi viikolla blogiin tulee vielä yksi postaus." - sunnuntai 6. joulukuuta 2009
Tainut hieman jäädä unholaan tuo viimeinen blogikirjoitus (5 vuotta!). Ehkä olisi aika sellainen vihdoin kirjoittaa. Joten arvon lukijat, malttakaa vielä hetki, niin saatte nauttia vähintään yhdestä blogikirjoituksesta.
Jos joillakin lukijoilla on herännyt kysymyksiä, niin heittäkää ne tähän postaukseen kommenttien muodossa. Vastaillaan kun keritään :)
perjantai 26. syyskuuta 2014
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
Last man standing
Liittouman jäsenet kauko ja Cestor olivat poissa. Olin jäänyt yksin pitämään päämajaamme pystyssä, toi no en yksin. Olihan minulla uusi solutoveri Dabir asuttamassa kaukon entistä huonetta. Ja täytyy todeta, että myös Dabir hallitsi kantapääkävelyn jalon taidon, television katselun maksimi volyymilla, keittiön sotkemisen, kenkien "lainaamisen", laulamisen, palohälyttimen, yöllisen metelin, kanankoivet, hellan levyt ja avaimien hukkaamisen.
Ihme kyllä, mikään näistä Dabirin omituisuuksista ei enää tuntunut oikeen miltään. Ivan oli läsnäolollaan onnistunut koulimaan minusta todellisen solusoturin. Mutta jotain uutta hän keksi, mihin Ivan ei pystynyt...
Ei se, että Dabir unohti avaimensa keskimäärin kaksi kertaa viikossa ja rimputti tällöin ovikelloa keskellä yötä. Ei se, että Dabir vei minun suhteellisen uudet kengät, eikä se että keittiössä paloi. Ivan oli jo kaiken tuon saanut aikaiseksi useammin kuin kerran ja 10 kertaa tehokkaammin.
Mikä sitten katkaisi kouliintuneen soturin selän? Dabir x 4.
Noin kuukauden kuluttua Dabirin muutosta, hän alkoi asuttamaan omia sukulaisiin soluhuoneessaan. Vakituisesti hänen huoneessaan asui hänen lisäkseen 2 muuta henkilöä ja kolmas vieraili usein.
Keittiöön mennessä hyvin yleinen näky oli, että kaksi tummaihoista miestä makaa keskellä keittiön lattiaa ja kolmas istuu pöydällä. Tätä näkyä en halunnut nähdä enää uudestaan, joten keittiössä käyminen rajoittui 1-2 kertaa viikossa. Vessa oli kokoajan varattuna, suihku näytti samalta kuin Ivanin aikana ja pyykkiä pestiin keittiön lavuaarissa.
Tilanne kärjistyi vielä niin pitkälle, että kirjoitin Hoasille valituksen Dabirista, mutta miten Hoas tähän reagoi? Ei mitenkään. Huomautti, että seuraavan kerran sovitte keskenään erimielisyydet. Ongelmana oli vain se, etten enää tiennyt kuka asukas oli oikea asukas.
Kaikki keinot oli jälleen käytetty ja mikään niistä ei toiminut, päämajamme oli muuttunut Ivanin aikaisesta sotatantereesta eläintarhaksi.
Ainut keino selviytyä oli jättää soluasuminen unholaan.
Kolmen kuukauden piinallisen odotuksen jälkeen pääsin muuttamaan pois ja jättämään hyvästit 4 vuoden soluhelvetille, joista pahin 1,5 vuotta on dokumentoituna tähän blogiin.
Toivottavasti te arvon lukijat olette viihtyneet blogin parissa ja olemme onnistuneet tarjoamaan teille niin hauskoja kuin järkyttäviäkin lukuhetkiä.
Fabio kiittää, kuittaa ja kumartaa.
PS. Ensi viikolla blogiin tulee vielä yksi postaus.
PS. PS. Muista vastata kyselyyn oikeassa palstassa, niin ehkä Ivan pääsee vielä koviin kansiin :)
Ihme kyllä, mikään näistä Dabirin omituisuuksista ei enää tuntunut oikeen miltään. Ivan oli läsnäolollaan onnistunut koulimaan minusta todellisen solusoturin. Mutta jotain uutta hän keksi, mihin Ivan ei pystynyt...
Ei se, että Dabir unohti avaimensa keskimäärin kaksi kertaa viikossa ja rimputti tällöin ovikelloa keskellä yötä. Ei se, että Dabir vei minun suhteellisen uudet kengät, eikä se että keittiössä paloi. Ivan oli jo kaiken tuon saanut aikaiseksi useammin kuin kerran ja 10 kertaa tehokkaammin.
Mikä sitten katkaisi kouliintuneen soturin selän? Dabir x 4.
Noin kuukauden kuluttua Dabirin muutosta, hän alkoi asuttamaan omia sukulaisiin soluhuoneessaan. Vakituisesti hänen huoneessaan asui hänen lisäkseen 2 muuta henkilöä ja kolmas vieraili usein.
Keittiöön mennessä hyvin yleinen näky oli, että kaksi tummaihoista miestä makaa keskellä keittiön lattiaa ja kolmas istuu pöydällä. Tätä näkyä en halunnut nähdä enää uudestaan, joten keittiössä käyminen rajoittui 1-2 kertaa viikossa. Vessa oli kokoajan varattuna, suihku näytti samalta kuin Ivanin aikana ja pyykkiä pestiin keittiön lavuaarissa.
Tilanne kärjistyi vielä niin pitkälle, että kirjoitin Hoasille valituksen Dabirista, mutta miten Hoas tähän reagoi? Ei mitenkään. Huomautti, että seuraavan kerran sovitte keskenään erimielisyydet. Ongelmana oli vain se, etten enää tiennyt kuka asukas oli oikea asukas.
Kaikki keinot oli jälleen käytetty ja mikään niistä ei toiminut, päämajamme oli muuttunut Ivanin aikaisesta sotatantereesta eläintarhaksi.
Ainut keino selviytyä oli jättää soluasuminen unholaan.
Kolmen kuukauden piinallisen odotuksen jälkeen pääsin muuttamaan pois ja jättämään hyvästit 4 vuoden soluhelvetille, joista pahin 1,5 vuotta on dokumentoituna tähän blogiin.
Toivottavasti te arvon lukijat olette viihtyneet blogin parissa ja olemme onnistuneet tarjoamaan teille niin hauskoja kuin järkyttäviäkin lukuhetkiä.
Fabio kiittää, kuittaa ja kumartaa.
PS. Ensi viikolla blogiin tulee vielä yksi postaus.
PS. PS. Muista vastata kyselyyn oikeassa palstassa, niin ehkä Ivan pääsee vielä koviin kansiin :)
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Viimeiset sanat
Niin oli Ivan kadonnut ja jäljellä oli vain hirvittävä kasa romua – tai käyttöesineitä, vaatteita ja huonekaluja. Miten asiaan halusikaan suhtautua. Eikä asuntonäyttelyssä piipahtanutta rouvaakaan enää sen koomin näkynyt, saatikka hänen pojastaan kuulunut. Jäimme edelleen odottamaan uutta seuraa.
Kaikki oli muuttunut kerta heitolla. Elämä oli alkanut normalisoitua. Toisaalta Ivanin seurassa vietetty aika oli niin pitkä, että se oli jo ehtinyt muodostua "normaaliksi". Ehkä elämä oli alkanut palautua tietynlaiseen ideaalitilaan.
Huoltomiehet saapuivat eräänä normaalina päivänä. Soppa oli suomalaiselle, työtä pelkäämättömälle miehellekin liikaa. Ivanin tavaroiden alas kantaminen olisi tappanut terveimmänkin työmiehen. Niinpä yksitellen, tavara tavaralta ja huonekalu kalulta Ivanin omaisuus putoili maan kamaralle, kun huoltomiehet paiskoivat niitä avoimesta ikkunasta takapihallemme, minun puutarhaani.
Ivanin huone oli tyhjä, ja viimeinen konkreettinen muisto Ivanista oli poissa.
Ivanin lähtö oli tullut yllättäen monelle. Yksi yllätytyistä oli ilmeisesti häen työnantajansa, joka viikkoja Ivanin äkkilähdön jälkeen kävi ovellamme. Mies ei vaikuttanut erityisen surulliselta tai ikävöivältä, mutta kiukku paistoi hänen kasvoiltaan. Kerroin totuudenmukaisesti, etten tiennyt missä Ivan. Lisäsin, ettei Ivan ei enää asunut luonamme. Ajatus kuulosti hyvältä - ”Ivan ei asu täällä.”
Niin saapui seuraava erä työntekijöitä pensselit käsissään, maalipurkit ja liimat mukanaan. Kirvelevä totuus oli hyväksytty vuokranantajammekin taholla: pölyviuhkalla ei huoneen siistimisestä selvinnyt, vaan täysmittainen restaurointi oli ainut tapa saattaa soluhuone asuttavaan kuntoon seuraavaa asukasta varten. Lattia revittiin irti ja uusittiin, jokainen seinä maalattiin ja listat vaihdettiin. Asuntomme vakiomallistoon iät kuulunut design-vaatekoppikin jouduttiin vaihtamaan uuteen. Ivanin siniseksi maalaama kaappi oli väritykseltään turhan rohkea, eikä se sopinut huoneen muuten hillittyyn tyyliin.
Fabio eli elämäänsä asunnossamme jalka kytkimellä, eikä minunkaan ollut tarkoitus jäädä asuntoon pidemmäksi aikaa kuin pakottava tarve vaatisi. Olin odotellut vastauksia asuntohakemuksiini viikkokaupalla. Elimme kuin jonkinlaista väliaikaa, hengähdimme uusia tuulia odotellen.
Elämällä on taipumus jatkua jossain muodossa, ja kun jossain elämä loppuu, toisaalla se alkaa. Niin jatkui elämä meidänkin solussamme. Maanantaipäivänä asuntoomme, kaukon entiseen huoneeseen muutti uusi asukas - "Hi, I'm your new roommate, Dabir!"
---
Paljon on aikaa kulunut siitä, kun olen ollut tekemisissä Ivanin kanssa - tai ylipäänsä muistellut häntä. En ehtinyt tutustua kunnolla Dabiriin. Ehkä joku toinen on saanut hänestä muusan itselleen, ehkä ei. Joskus tarinat syntyvät arjesta, joskus juhlasta, joskus arjesta tehdään juhlaa ja juhlasta arkea.
Minäkin olen nyt lentänyt uuteen pesään, kuten lensi Ivankin. Tarinani ovat nyt erilaisia ja niillä on toinen konteksti - ehkä arkisempi, mutta rauhallisempi. Nyt Ivanin kanssa koetut kommellukset ja koruton arki muistuvat mieleeni haaleina kuvina, vaikka viikot tuntuivat silloin sietämättömiltä. Missähän Ivan on, mitä hän tekee ja kenen viikot, päivät ja tunnit kuluvat tänään syntisen hitaasti?
Kuluneina kuukausina blogimme on ehtinyt esiintyä monessa mediassa, ja olemme saaneet palautetta ja kommentteja. Välillä tarinoiden totuudenmukaisuutta on epäilty, toisinaan olemme saaneet sympatiaa osaksemme, silloin tällöin meitä on koeteltu haukuilla. Blogi, jonka alunpitäen kehittelimme henkireiäksemme ja päivien iloitteluksi, paisui lopulta tunteiden palon sytyttäväksi saagaksi.
Suuri kiitos kuuluu kaikille lukijoillemme, jotka usein kannustivat meitä saamaan uudet kirjoitukset ja dokumentit Ivanin elämästä talletetuiksi ja nähtäviksi. Palautteenne lukeminen on ollut suurimman osan ajasta mukavaa, ja joskus napakatkin kommentit ovat sisältäneet enemmän totuutta kuin olisin halunnut myöntää.
Hyvää joulunodotusaikaa.
Toivottaen,
Kaikki oli muuttunut kerta heitolla. Elämä oli alkanut normalisoitua. Toisaalta Ivanin seurassa vietetty aika oli niin pitkä, että se oli jo ehtinyt muodostua "normaaliksi". Ehkä elämä oli alkanut palautua tietynlaiseen ideaalitilaan.
Huoltomiehet saapuivat eräänä normaalina päivänä. Soppa oli suomalaiselle, työtä pelkäämättömälle miehellekin liikaa. Ivanin tavaroiden alas kantaminen olisi tappanut terveimmänkin työmiehen. Niinpä yksitellen, tavara tavaralta ja huonekalu kalulta Ivanin omaisuus putoili maan kamaralle, kun huoltomiehet paiskoivat niitä avoimesta ikkunasta takapihallemme, minun puutarhaani.
Ivanin huone oli tyhjä, ja viimeinen konkreettinen muisto Ivanista oli poissa.
Ivanin lähtö oli tullut yllättäen monelle. Yksi yllätytyistä oli ilmeisesti häen työnantajansa, joka viikkoja Ivanin äkkilähdön jälkeen kävi ovellamme. Mies ei vaikuttanut erityisen surulliselta tai ikävöivältä, mutta kiukku paistoi hänen kasvoiltaan. Kerroin totuudenmukaisesti, etten tiennyt missä Ivan. Lisäsin, ettei Ivan ei enää asunut luonamme. Ajatus kuulosti hyvältä - ”Ivan ei asu täällä.”
Niin saapui seuraava erä työntekijöitä pensselit käsissään, maalipurkit ja liimat mukanaan. Kirvelevä totuus oli hyväksytty vuokranantajammekin taholla: pölyviuhkalla ei huoneen siistimisestä selvinnyt, vaan täysmittainen restaurointi oli ainut tapa saattaa soluhuone asuttavaan kuntoon seuraavaa asukasta varten. Lattia revittiin irti ja uusittiin, jokainen seinä maalattiin ja listat vaihdettiin. Asuntomme vakiomallistoon iät kuulunut design-vaatekoppikin jouduttiin vaihtamaan uuteen. Ivanin siniseksi maalaama kaappi oli väritykseltään turhan rohkea, eikä se sopinut huoneen muuten hillittyyn tyyliin.
Fabio eli elämäänsä asunnossamme jalka kytkimellä, eikä minunkaan ollut tarkoitus jäädä asuntoon pidemmäksi aikaa kuin pakottava tarve vaatisi. Olin odotellut vastauksia asuntohakemuksiini viikkokaupalla. Elimme kuin jonkinlaista väliaikaa, hengähdimme uusia tuulia odotellen.
Elämällä on taipumus jatkua jossain muodossa, ja kun jossain elämä loppuu, toisaalla se alkaa. Niin jatkui elämä meidänkin solussamme. Maanantaipäivänä asuntoomme, kaukon entiseen huoneeseen muutti uusi asukas - "Hi, I'm your new roommate, Dabir!"
---
Paljon on aikaa kulunut siitä, kun olen ollut tekemisissä Ivanin kanssa - tai ylipäänsä muistellut häntä. En ehtinyt tutustua kunnolla Dabiriin. Ehkä joku toinen on saanut hänestä muusan itselleen, ehkä ei. Joskus tarinat syntyvät arjesta, joskus juhlasta, joskus arjesta tehdään juhlaa ja juhlasta arkea.
Minäkin olen nyt lentänyt uuteen pesään, kuten lensi Ivankin. Tarinani ovat nyt erilaisia ja niillä on toinen konteksti - ehkä arkisempi, mutta rauhallisempi. Nyt Ivanin kanssa koetut kommellukset ja koruton arki muistuvat mieleeni haaleina kuvina, vaikka viikot tuntuivat silloin sietämättömiltä. Missähän Ivan on, mitä hän tekee ja kenen viikot, päivät ja tunnit kuluvat tänään syntisen hitaasti?
Kuluneina kuukausina blogimme on ehtinyt esiintyä monessa mediassa, ja olemme saaneet palautetta ja kommentteja. Välillä tarinoiden totuudenmukaisuutta on epäilty, toisinaan olemme saaneet sympatiaa osaksemme, silloin tällöin meitä on koeteltu haukuilla. Blogi, jonka alunpitäen kehittelimme henkireiäksemme ja päivien iloitteluksi, paisui lopulta tunteiden palon sytyttäväksi saagaksi.
Suuri kiitos kuuluu kaikille lukijoillemme, jotka usein kannustivat meitä saamaan uudet kirjoitukset ja dokumentit Ivanin elämästä talletetuiksi ja nähtäviksi. Palautteenne lukeminen on ollut suurimman osan ajasta mukavaa, ja joskus napakatkin kommentit ovat sisältäneet enemmän totuutta kuin olisin halunnut myöntää.
Hyvää joulunodotusaikaa.
Toivottaen,
sunnuntai 31. toukokuuta 2009
Huone 4
Ivanin sotiessa Israelissa ja kauko sotakarkurina omassa lukaalissaan, alkoi asuminen soluasunnossa tuntua jälleen mukavalta. Tilaa oli tarpeeksi, kun neljän hengen solua kansoitti enää minä ja Cestor. Ei enää yöllisiä heräämisiä neljää kertaa yössä, ei enää palohälyttimen aiheuttamaa jännitystä, ei enää Ivania. Nyt keittiöönkin pystyi mennä tekemään ruokaa ja askareita ilman, että tarvitsi pelätä Ivanin entreetä puolialastomana teekattilansa kanssa.
Tavallista tylsää soluelämistä jatkuikin toista kuukautta eikä uusia vuokralaisia ollut yläkerran kahteen tyhjään huoneeseen kuulunut. Kunnes eräänä päivänä ovikello pärähti soimaan...
Cestor meni kalsareissaan avaamaan ovea vain huomatakseen, että siellä oli rouvashenkilö. Hän esitteli itsensä ja kertoi, että oli tullut tutustumaan hänen pojalleen tarjottuun soluasuntoon. Tässä vaiheessa minäkin liityin joukkoon kummaan ja toivotimme hänet tervetulleeksi.
Pienoisen smalltalkin jälkeen totesimme rouvalle, että hänen poikansa ilmeisesti muuttaa huoneeseen numero 3. Eli huoneeseen missä muinainen kaukomme majaili pitkän tovin. Rouva vastasi tähän, että "ei, vaan huoneeseen 4 olisi poika muuttamassa parin viikon päästä".
Huone 4, tuo peikkometsän prinssin ikioma luola, missä Ivan oli viettänyt aikaansa yhteensä vuoden, oli nyt saamassa uuden asukkaan.
Rouva halusi välttämättä tutustua tuohon Ivanin pyhäkköön nähdäkseen minkä mallinen huone oli ja millainen näkymä ikkunasta oli. Olihan Ivan jo muuttanut pois pari kuukautta sitten ja huone varmasti sellaisessa kunnossa, että sinne uusi asukas voisi jo muuttaa. Vai oliko se sittenkään ihan parhaimmassa kunnossa?
Cestor ja minä koitimme pidätellä naurua, ja samalla hengitystämme kun astelimme Ivanin oven taakse. Pahimmat kalmanhajut olivat pysyneet onneksi poissa, mutta oven alta saattoi tulla paikoitellen pahan hajuisia hengähdyksiä. Koska tiesimme mitä peikkometsän luolan salat kätkivät sisälleen, pyysimme rouvaa valmistautumaan "pieneen" yllätykseen. Ja kyllä, nyt te arvon lukijatkin näette mitä huoneen numero 4 oven takaa paljastuu!
"Oh hoh"
Nämä olivat rouvan kommentit. Kysyimme häneltä vielä, että oliko se nyt varmasti, että vuokranantaja oli tarjonnut juuri tätä huonetta? Ja kyllä vain, hänen poikansa piti muuttaa asuntoon parin viikon päästä ja sopimukset olivat allekirjoitusta vaille valmiit. Nähtyään ja haistettuaan Ivanin huoneen, rouva alkoikin tekemään pikaista lähtöään ja ulko-ovea jo sulkiessaan mainitsi, että asunto on ihan viihtyisän oloinen. Tarkoittaen toivottavasti yleisiä tiloja.
Jäimmekin odottamaan Cestorin kanssa, että muuttaako rouvan poika parin viikon päästä Ivanin huoneeseen.
Ei muuttanut.
Tavallista tylsää soluelämistä jatkuikin toista kuukautta eikä uusia vuokralaisia ollut yläkerran kahteen tyhjään huoneeseen kuulunut. Kunnes eräänä päivänä ovikello pärähti soimaan...
Cestor meni kalsareissaan avaamaan ovea vain huomatakseen, että siellä oli rouvashenkilö. Hän esitteli itsensä ja kertoi, että oli tullut tutustumaan hänen pojalleen tarjottuun soluasuntoon. Tässä vaiheessa minäkin liityin joukkoon kummaan ja toivotimme hänet tervetulleeksi.
Pienoisen smalltalkin jälkeen totesimme rouvalle, että hänen poikansa ilmeisesti muuttaa huoneeseen numero 3. Eli huoneeseen missä muinainen kaukomme majaili pitkän tovin. Rouva vastasi tähän, että "ei, vaan huoneeseen 4 olisi poika muuttamassa parin viikon päästä".
Huone 4, tuo peikkometsän prinssin ikioma luola, missä Ivan oli viettänyt aikaansa yhteensä vuoden, oli nyt saamassa uuden asukkaan.
Rouva halusi välttämättä tutustua tuohon Ivanin pyhäkköön nähdäkseen minkä mallinen huone oli ja millainen näkymä ikkunasta oli. Olihan Ivan jo muuttanut pois pari kuukautta sitten ja huone varmasti sellaisessa kunnossa, että sinne uusi asukas voisi jo muuttaa. Vai oliko se sittenkään ihan parhaimmassa kunnossa?
Cestor ja minä koitimme pidätellä naurua, ja samalla hengitystämme kun astelimme Ivanin oven taakse. Pahimmat kalmanhajut olivat pysyneet onneksi poissa, mutta oven alta saattoi tulla paikoitellen pahan hajuisia hengähdyksiä. Koska tiesimme mitä peikkometsän luolan salat kätkivät sisälleen, pyysimme rouvaa valmistautumaan "pieneen" yllätykseen. Ja kyllä, nyt te arvon lukijatkin näette mitä huoneen numero 4 oven takaa paljastuu!
"Oh hoh"
Nämä olivat rouvan kommentit. Kysyimme häneltä vielä, että oliko se nyt varmasti, että vuokranantaja oli tarjonnut juuri tätä huonetta? Ja kyllä vain, hänen poikansa piti muuttaa asuntoon parin viikon päästä ja sopimukset olivat allekirjoitusta vaille valmiit. Nähtyään ja haistettuaan Ivanin huoneen, rouva alkoikin tekemään pikaista lähtöään ja ulko-ovea jo sulkiessaan mainitsi, että asunto on ihan viihtyisän oloinen. Tarkoittaen toivottavasti yleisiä tiloja.
Jäimmekin odottamaan Cestorin kanssa, että muuttaako rouvan poika parin viikon päästä Ivanin huoneeseen.
Ei muuttanut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)