Tuomiopäivän taksikuski

Aikaisempia kirjoituksia selatessani huomasin, että sekä Cestor että Fabio ovat kirjoituksissaan maininneet ainakin kertaalleen jotain positiivista Ivanista. Minä puolestani en.

Jotta minunkin kirjoitukseni sisältäisivät edes jonkinlaisen positiivisen esimerkin Ivanin toimista kuluneen vuoden ajalta, päätin tarttua sulkakynään ja kirjoittaa vaihteeksi myönteisen kertomuksen jonkin Ivanin edesottamuksen tiimoilta. Ongelmana oli vain se, että tällaista edesottamusta on kovin kovin vaikea löytää. Useimmat mieleen tulevat Ivanin toimet ovat nimittäin tapauksia, joiden kohdalla Ivan joko tuhoaa, häiriköi, unohtaa, sotkee tai varastaa.

Cestor ja Fabio ovat jo muutaman esimerkin maininneet. Ivan on korjannut Cestorin pyörän ja kaivanut roskiksesta kämppäämme uuden mikroaaltouunin. Jääkö minulle enää mitään kirjoitettavaa? Jäävätkö Ivanin hyvät teot koko vuoden ajalta todella vain näihin kahteen tapaukseen?

Eivät. Ivan on nimittäin ojentanut sotkuisen, mutta auttavan kätensä myös minun suuntaani. Kyseessä oli melko lyhytkestoinen tapaus, siitä on melko kauan, mukaan liittyi osittain negatiivisiakin elementtejä, sekä tietynasteinen hengenvaara. Vuoden kuluessa kyseinen tapahtuma oli myös hautautunut jo erilaisten tuoreempien ja huomattavasti pahempien kokemusten alle, mutta siellä se oli, kaikesta huolimatta. Tämä on tarina tuosta tapauksesta.

Kyseessä oli muuan kirpeän kuulakka keväinen aamu. Olin raahautunut vielä osittain unessa muutaman kymmenen metrin matkan bussipysäkille ja liittynyt muiden siellä seisoskelevien aavemaisten hahmojen joukkoon. Hahmojen, jotka ilmiselvästi olivat myös joutuneet aikaisen herätyksen tragedian kärsimään. Olin matkalla kouluun ja bussin oli määrä saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Bussin sijasta saapui kuitenkin jotain aivan muuta.

Yllätys oli täydellinen. Puolet aivoistani oli vielä unessa ja toinen puoli yritti pohtia oliko minulla varmasti housut jalassa. Jumiutuneessa tilassani en ollut huomannut Ivanin tuloa lainkaan. Havahduin vasta silloin, kun kohdalleni pysähtyi auto, joka ei ollut bussi. Ällistys olikin huomattava todetessanii että vanhassa pikku Fiatissa istui Ivan, joka tönäisi matkustajan puoleisen etuoven auki ja viittoi minua tulemaan kyytiin. Tilanteen yllättävyydestä johtuen en keksinyt mitään järkevää, tai muutakaan tapaa kieltäytyä tarjouksesta. Äimistyneenä ja pahaa aavistellen kiipesin Ivanin kyytiin.

Ensimmäinen havaintoni auton sisältä oli, että haju ei ollut läheskään niin paha kuin olin pelännyt. En kyennyt ymmärtämään miten tämä saattoi olla mahdollista sillä Ivan oli kuitenkin käyttänyt autoa jo useamman kuukauden. Pian sain kuitenkin muuta ajateltavaa. Näin sivupeilistä bussin ilmestyvän takanamme näkyviin tienmutkasta ja samalla Ivan polkaisi kaasun pohjaan, antoi kierrosten nousta punaisen pahemmalle puolelle ja nosti kytkintä.

Fiat nytkähti kerran ja sammui. Bussi ehti luoksemme ja pysähtyi taaksemme. Tukkiessamme siltä tehokkaasti pääsyn pysäkille, katselin anteeksipyytelevästi ihmisiä, jotka tuijottivat meitä pysäkiltä Ivanin kiroillessa vieressäni venäjäksi rattia hakaten. Lopulta pääsimme tuskastuttavan hitaasti bussin tieltä liikkeelle, mustan savupilven saattelemina ja Fiatin moottorin huutaessa kuin palava Brian Johnson.

Urhean Fiatin kiihdyttäessä vauhtia hitaasti mutta varmasti, yritin minimoida kyydistä mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja kiskomalla turvavyötä esiin ja yrittäen saada sitä kiinni vastakappaleeseen. Ivan katsoi yrityksiäni hetken ja toteasi ”belts are broken” samalla kun lähestyimme ensimmäistä mutkaa nopeudella, joka oli jokseenkin täysin sopimaton autolle, joka ei ole mukana Formula 1 – sarjassa.

Tässä vaiheessa lukijan mielessä käväisee ajatus että liioittelen – että joko valehtelen tai en osaa ajaa autoa. Totuus on kuitenkin se, että Ivanin kääntäessä mutkaan auto kallistui erittäin rajusti, minä meinasin lentää penkiltä ratissa roikkuvan Ivanin päälle ja Fiatin renkaat ulvoivat parhaaseen Hollywood-tyyliin. Ivanin oikaistessa auton meinasin lyödä pääni sivuikkunasta läpi.

Matka kuitenkin jatkui. Ensimmäisten, kirkkaan punaisina loistavien liikennevalojen lähestyessä jalkani alkoi vaistomaisesti hakea jarrua. Ivan kuitenkin antoi auton rullata hitaasti lähes edessä olevan auton perään ennen kuin pysähtyi. Syykin selvisi pian. Kun valot muuttuvat vihreiksi, Fiat nytkähti ja sammui. Tarvittiin jälleen muutama yritys, raivokkaan korkeat kierrokset ja kolme kuutiometriä mustaa savua ennen kuin auto lähti liikkeelle. Tämä toistui joka kerta kun jouduimme liikennevaloihin pysähtymään.

Vaikka liikennevaloissa pysähdyttiin, jokaisen matkan varrelle osuvan mutkan Ivan ajoi samalla kuolemaa halveksuvalla nopeudella, höpisten samalla jotain epämääräistä jarruista ja vaihdelaatikosta. Ivanin puhetavan ja rämisevän Fiatin vuoksi en saanut juuri mitään selvää ja ehkäpä hyvä niin. Viimeisen mutkan kohdalla olin jo oppinut varautumaan ja nojaamaan mutkaan kilpamoottoripyöräilijän tavoin.

Lopulta olimme koulun pihassa. Ivan parkkeerasi lähes poikittain parkkiruutuun ja Fiat sammui välittömästi, varmasti yhtä kiitollisena matkan päättymisestä kuin minäkin. Kiitin Ivania kyydistä ja lähdin kävelemään koulun ovelle Ivanin asettuessa parkkipaikalle makuulle tutkimaan auton pohjaa.

On se vain myönnettävä, kyllä Ivan on minuakin auttanut. Ehdin koululle hyvissä ajoin ja ilman unisuuden hiventäkään.

Paluumatkan tulin bussilla.

Tuholaisia ja torjuntaa

No, tämä päivä oli pakko nähdä. Kuten osa teistä lukijoista jo kommenteissa aikoinaan ennusti, että ihme jos jätteiden jäljiltä ei muita elukoita tulisi meidän soluumme asumaan. - Nyt niitä tuli, ja paljon.

Päivä alkoi kuin muutkin päivät, menin keittiöön tekemään jotain pientä purtavaa, väistellen pahimpia jätöksiä, ja yrittäen löytää edes hieman hygieenisempaa työtilaa syötävän valmistamiseen. Siinä työtilaa etsiessäni satuin vilkaisemaan keittiön kattoa kohti ja aloin ihmettelemään, että mitä pieniä halkeamia tuolla oikein on. Niitä vähän aikaan tuijotettuani tein havainnoin jota en olisi halunnut tehdä - "halkeamat" näyttivät liikkuvan...

Silmälasit haettuani totuus paljastui minulle entistä kirkkaamin. Katossa majaili neljästä kuuteen kappaletta 1-2 cm:n pituisia pieniä kellertäviä toukkia. Se mistä toukat olivat peräisin oli vielä hämärän peitossa. Itselläni oli kuitenkin jo kiire ja en ennättänyt toukkia, tai niiden alkuperää tarkemmin tutkimaan. Ilmoitin löydöstäni Cestorille ja kaukolle, ja kehotin heitä tutkimaan löytöäni tarkemmin.

Cestor ja kauko tarttuivatkin tuumasta toimeen ja alkoivat jäljittämään uusien asukkaidemme alkuperää. Kuin vihikoirat he seurasivat toukkien jättämää hajujälkeä ja jäljittivät toukkien sijaintia... Tai totta puhuen suunnistivat suoraan Ivanin kuivamuonakaappia tutkimaan. Kaapin ovea raotettuaan he huomasivat muutaman toukan ja pari perhosta muistuttavaa otusta kaapin takaseinässä. Tämä riitti heille todisteeksi, että toukat ovat jostain kaapissa olevasta pussista peräisin. Muutaman minuutin kaapin sisältöä analysoiden, tutkijatiimimme päätyi avoimen kaurapuuropussin pariin. Tuijotettuaan pussin sisältöä tovin, he huomasivat sen sisällön liikkuvan ja kuhisevan elämää...



Kenties jo hieman hulluiksi Ivanin keskuudessa tulleet Cestor ja kauko keksivät aloittaa uudenkaltaisen vielä nimeättömän seurapelin. Nimitys "Toukan metsästys" kaiketi kuvaa parhaiten seuraavia tapahtumia.

Touhutiimimme aloitti pelin levittämällä ruokapöydälle pari sanomalehteä ja kaatamalla puuropussin sisällön lehtien päälle. Pussin kauheudet valkenivat heille nopeasti. Toukkia oli paljon, todella paljon... Yksitellen kerättyään kaikki toukat vanhaan tyhjään Sangria-pulloon sekä seottuaan laskutoimituksissaan muutamaan otteeseen, he saivat lopulliseksi saldokseen yli 90 toukkaa. Ja teille arvoisat lukijat ikuistimme saaliin useaan valokuvaan sekä videoon. Olkaa hyvät, ja anteeksi.



Ja sitten se video (anteeksi nyt vielä kerran):



Ivan ei operaation aikaan ollut paikalla ja hyvä niin, koska hän todennäköisesti olisi syönyt pussin sisällön kehuen proteiinipitoista annostaan.

Keittiö näytti olevan puhdas tuholaisista ja ainut muisto heidän olemmassa olostaan oli pulloon vangiksi kerätyt toukat.

Koitti uusi aamu, ja keittiöön mennessä katossa oli n. 10 toukkaa lisää. Pullosta nämä kaverit eivät voineet karata vaan uudet ystävämme olivat tulleet katon ja seinän välisistä muutaman senttimetrin korkuisista raoista, joita asuntomme on siis täynnä. Lisäksi osa toukista oli jo ehtinyt kehittyä lentäviksi elukoiksi. Tilanne alkoi vaikuttamaan mahdottomalta ja lähdin kaukon avustuksella selvittämään mitä helvetin otuksia tänne on pesiytynyt. Parinkymmenen minuutin googlailun jälkeen olimme sataprosenttisen varmoja, että keittiössämme asui Intialainen Jauhokoisa, muutaman sukupolven kera.

Lajimäärityksen jälkeen totesimme, että ainut vaihtoehto on ilmoittaa vuokranantajalle, että meillä olisi täällä paha tuholaisongelma Ivanin lisäksi. Homma etenikin ilmoituksen jälkeen vauhdikkaasti ja vuokranantajamme ilmoitti asiasta huoltoyhtiöön. Tästä muutaman päivän kuluttua minulle soitti herra myrkyttäjä ja pahoitteli, että ei ole aikasemmin ollut yhteydessä. Harmi vaan, että myrkyttäjä soitti ilmoittaakseen olevansa flunssassa ja ei pysty tuholaisia karkoittamaan vasta kuin puolentoista viikon päästä.

Ivania vuoden kestäneenä ei muutama jauhokoisa tuntunut enää missään. Aloitimme liittoutuneiden kanssa ryhmäterapiapelin, jossa metsästimme lentäviä koisia liiskaten niitä 1,5 viikon aikana yhteensä noin 100 kappaletta. Myrkyttäjällekin jäi vielä hyvin työsarkaa, koska vaikka kaikki näkyvissä olevat koisat saikin tapettua, seuraavana aamuna niitä oli jälleen 3-10 kappaletta lisää. Lopullisissa tuloksissa kauko onnistui nappaamaan pelissämme voiton 39 tapolla.

Herra myrkyttäjä vihdoin saapui ja käsitteli koko asunnon jollain hyönteisille tarkoitetulla hermomyrkyllä, vakuuttaen että se ei ole ihmisille ollenkaan vaarallista. Kunhan ei mene missään nimessä kahteen tuntiin lähellekkään myrkytettyjä alueita...

Myrkky tepsi, toukat ja koisat hävisivät, Ivan valitettavasti ei.

Myrkyttäjän poistuessa hän tokaisi, että ei ole koskaan nähnyt näin paljon koisia muualla kuin leipomoissa, joissa ne kuulemma tykkäväät asustaa. Kai tuota voi pitää jonkin asteisena saavutuksena, ellei jopa kohteliasuutena myrkyttäjän puolelta.

Kiitos myrkyttäjälle ja uusia otuksia odotellessa.