Still standing

"PS. Ensi viikolla blogiin tulee vielä yksi postaus." - sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Tainut hieman jäädä unholaan tuo viimeinen blogikirjoitus (5 vuotta!). Ehkä olisi aika sellainen vihdoin kirjoittaa. Joten arvon lukijat, malttakaa vielä hetki, niin saatte nauttia vähintään yhdestä blogikirjoituksesta.

Jos joillakin lukijoilla on herännyt kysymyksiä, niin heittäkää ne tähän postaukseen kommenttien muodossa. Vastaillaan kun keritään :)

Last man standing

Liittouman jäsenet kauko ja Cestor olivat poissa. Olin jäänyt yksin pitämään päämajaamme pystyssä, toi no en yksin. Olihan minulla uusi solutoveri Dabir asuttamassa kaukon entistä huonetta. Ja täytyy todeta, että myös Dabir hallitsi kantapääkävelyn jalon taidon, television katselun maksimi volyymilla, keittiön sotkemisen, kenkien "lainaamisen", laulamisen, palohälyttimen, yöllisen metelin, kanankoivet, hellan levyt ja avaimien hukkaamisen.

Ihme kyllä, mikään näistä Dabirin omituisuuksista ei enää tuntunut oikeen miltään. Ivan oli läsnäolollaan onnistunut koulimaan minusta todellisen solusoturin. Mutta jotain uutta hän keksi, mihin Ivan ei pystynyt...

Ei se, että Dabir unohti avaimensa keskimäärin kaksi kertaa viikossa ja rimputti tällöin ovikelloa keskellä yötä. Ei se, että Dabir vei minun suhteellisen uudet kengät, eikä se että keittiössä paloi. Ivan oli jo kaiken tuon saanut aikaiseksi useammin kuin kerran ja 10 kertaa tehokkaammin.

Mikä sitten katkaisi kouliintuneen soturin selän? Dabir x 4.

Noin kuukauden kuluttua Dabirin muutosta, hän alkoi asuttamaan omia sukulaisiin soluhuoneessaan. Vakituisesti hänen huoneessaan asui hänen lisäkseen 2 muuta henkilöä ja kolmas vieraili usein.

Keittiöön mennessä hyvin yleinen näky oli, että kaksi tummaihoista miestä makaa keskellä keittiön lattiaa ja kolmas istuu pöydällä. Tätä näkyä en halunnut nähdä enää uudestaan, joten keittiössä käyminen rajoittui 1-2 kertaa viikossa. Vessa oli kokoajan varattuna, suihku näytti samalta kuin Ivanin aikana ja pyykkiä pestiin keittiön lavuaarissa.

Tilanne kärjistyi vielä niin pitkälle, että kirjoitin Hoasille valituksen Dabirista, mutta miten Hoas tähän reagoi? Ei mitenkään. Huomautti, että seuraavan kerran sovitte keskenään erimielisyydet. Ongelmana oli vain se, etten enää tiennyt kuka asukas oli oikea asukas.

Kaikki keinot oli jälleen käytetty ja mikään niistä ei toiminut, päämajamme oli muuttunut Ivanin aikaisesta sotatantereesta eläintarhaksi.

Ainut keino selviytyä oli jättää soluasuminen unholaan.

Kolmen kuukauden piinallisen odotuksen jälkeen pääsin muuttamaan pois ja jättämään hyvästit 4 vuoden soluhelvetille, joista pahin 1,5 vuotta on dokumentoituna tähän blogiin.

Toivottavasti te arvon lukijat olette viihtyneet blogin parissa ja olemme onnistuneet tarjoamaan teille niin hauskoja kuin järkyttäviäkin lukuhetkiä.

Fabio kiittää, kuittaa ja kumartaa.

PS. Ensi viikolla blogiin tulee vielä yksi postaus.

PS. PS. Muista vastata kyselyyn oikeassa palstassa, niin ehkä Ivan pääsee vielä koviin kansiin :)

Viimeiset sanat

Niin oli Ivan kadonnut ja jäljellä oli vain hirvittävä kasa romua – tai käyttöesineitä, vaatteita ja huonekaluja. Miten asiaan halusikaan suhtautua. Eikä asuntonäyttelyssä piipahtanutta rouvaakaan enää sen koomin näkynyt, saatikka hänen pojastaan kuulunut. Jäimme edelleen odottamaan uutta seuraa.

Kaikki oli muuttunut kerta heitolla. Elämä oli alkanut normalisoitua. Toisaalta Ivanin seurassa vietetty aika oli niin pitkä, että se oli jo ehtinyt muodostua "normaaliksi". Ehkä elämä oli alkanut palautua tietynlaiseen ideaalitilaan.

Huoltomiehet saapuivat eräänä normaalina päivänä. Soppa oli suomalaiselle, työtä pelkäämättömälle miehellekin liikaa. Ivanin tavaroiden alas kantaminen olisi tappanut terveimmänkin työmiehen. Niinpä yksitellen, tavara tavaralta ja huonekalu kalulta Ivanin omaisuus putoili maan kamaralle, kun huoltomiehet paiskoivat niitä avoimesta ikkunasta takapihallemme, minun puutarhaani.

Ivanin huone oli tyhjä, ja viimeinen konkreettinen muisto Ivanista oli poissa.

Ivanin lähtö oli tullut yllättäen monelle. Yksi yllätytyistä oli ilmeisesti häen työnantajansa, joka viikkoja Ivanin äkkilähdön jälkeen kävi ovellamme. Mies ei vaikuttanut erityisen surulliselta tai ikävöivältä, mutta kiukku paistoi hänen kasvoiltaan. Kerroin totuudenmukaisesti, etten tiennyt missä Ivan. Lisäsin, ettei Ivan ei enää asunut luonamme. Ajatus kuulosti hyvältä - ”Ivan ei asu täällä.”

Niin saapui seuraava erä työntekijöitä pensselit käsissään, maalipurkit ja liimat mukanaan. Kirvelevä totuus oli hyväksytty vuokranantajammekin taholla: pölyviuhkalla ei huoneen siistimisestä selvinnyt, vaan täysmittainen restaurointi oli ainut tapa saattaa soluhuone asuttavaan kuntoon seuraavaa asukasta varten. Lattia revittiin irti ja uusittiin, jokainen seinä maalattiin ja listat vaihdettiin. Asuntomme vakiomallistoon iät kuulunut design-vaatekoppikin jouduttiin vaihtamaan uuteen. Ivanin siniseksi maalaama kaappi oli väritykseltään turhan rohkea, eikä se sopinut huoneen muuten hillittyyn tyyliin.

Fabio eli elämäänsä asunnossamme jalka kytkimellä, eikä minunkaan ollut tarkoitus jäädä asuntoon pidemmäksi aikaa kuin pakottava tarve vaatisi. Olin odotellut vastauksia asuntohakemuksiini viikkokaupalla. Elimme kuin jonkinlaista väliaikaa, hengähdimme uusia tuulia odotellen.

Elämällä on taipumus jatkua jossain muodossa, ja kun jossain elämä loppuu, toisaalla se alkaa. Niin jatkui elämä meidänkin solussamme. Maanantaipäivänä asuntoomme, kaukon entiseen huoneeseen muutti uusi asukas - "Hi, I'm your new roommate, Dabir!"

---

Paljon on aikaa kulunut siitä, kun olen ollut tekemisissä Ivanin kanssa - tai ylipäänsä muistellut häntä. En ehtinyt tutustua kunnolla Dabiriin. Ehkä joku toinen on saanut hänestä muusan itselleen, ehkä ei. Joskus tarinat syntyvät arjesta, joskus juhlasta, joskus arjesta tehdään juhlaa ja juhlasta arkea.

Minäkin olen nyt lentänyt uuteen pesään, kuten lensi Ivankin. Tarinani ovat nyt erilaisia ja niillä on toinen konteksti - ehkä arkisempi, mutta rauhallisempi. Nyt Ivanin kanssa koetut kommellukset ja koruton arki muistuvat mieleeni haaleina kuvina, vaikka viikot tuntuivat silloin sietämättömiltä. Missähän Ivan on, mitä hän tekee ja kenen viikot, päivät ja tunnit kuluvat tänään syntisen hitaasti?

Kuluneina kuukausina blogimme on ehtinyt esiintyä monessa mediassa, ja olemme saaneet palautetta ja kommentteja. Välillä tarinoiden totuudenmukaisuutta on epäilty, toisinaan olemme saaneet sympatiaa osaksemme, silloin tällöin meitä on koeteltu haukuilla. Blogi, jonka alunpitäen kehittelimme henkireiäksemme ja päivien iloitteluksi, paisui lopulta tunteiden palon sytyttäväksi saagaksi.

Suuri kiitos kuuluu kaikille lukijoillemme, jotka usein kannustivat meitä saamaan uudet kirjoitukset ja dokumentit Ivanin elämästä talletetuiksi ja nähtäviksi. Palautteenne lukeminen on ollut suurimman osan ajasta mukavaa, ja joskus napakatkin kommentit ovat sisältäneet enemmän totuutta kuin olisin halunnut myöntää.


Hyvää joulunodotusaikaa.


Toivottaen,

Huone 4

Ivanin sotiessa Israelissa ja kauko sotakarkurina omassa lukaalissaan, alkoi asuminen soluasunnossa tuntua jälleen mukavalta. Tilaa oli tarpeeksi, kun neljän hengen solua kansoitti enää minä ja Cestor. Ei enää yöllisiä heräämisiä neljää kertaa yössä, ei enää palohälyttimen aiheuttamaa jännitystä, ei enää Ivania. Nyt keittiöönkin pystyi mennä tekemään ruokaa ja askareita ilman, että tarvitsi pelätä Ivanin entreetä puolialastomana teekattilansa kanssa.

Tavallista tylsää soluelämistä jatkuikin toista kuukautta eikä uusia vuokralaisia ollut yläkerran kahteen tyhjään huoneeseen kuulunut. Kunnes eräänä päivänä ovikello pärähti soimaan...

Cestor meni kalsareissaan avaamaan ovea vain huomatakseen, että siellä oli rouvashenkilö. Hän esitteli itsensä ja kertoi, että oli tullut tutustumaan hänen pojalleen tarjottuun soluasuntoon. Tässä vaiheessa minäkin liityin joukkoon kummaan ja toivotimme hänet tervetulleeksi.

Pienoisen smalltalkin jälkeen totesimme rouvalle, että hänen poikansa ilmeisesti muuttaa huoneeseen numero 3. Eli huoneeseen missä muinainen kaukomme majaili pitkän tovin. Rouva vastasi tähän, että "ei, vaan huoneeseen 4 olisi poika muuttamassa parin viikon päästä".

Huone 4, tuo peikkometsän prinssin ikioma luola, missä Ivan oli viettänyt aikaansa yhteensä vuoden, oli nyt saamassa uuden asukkaan.

Rouva halusi välttämättä tutustua tuohon Ivanin pyhäkköön nähdäkseen minkä mallinen huone oli ja millainen näkymä ikkunasta oli. Olihan Ivan jo muuttanut pois pari kuukautta sitten ja huone varmasti sellaisessa kunnossa, että sinne uusi asukas voisi jo muuttaa. Vai oliko se sittenkään ihan parhaimmassa kunnossa?

Cestor ja minä koitimme pidätellä naurua, ja samalla hengitystämme kun astelimme Ivanin oven taakse. Pahimmat kalmanhajut olivat pysyneet onneksi poissa, mutta oven alta saattoi tulla paikoitellen pahan hajuisia hengähdyksiä. Koska tiesimme mitä peikkometsän luolan salat kätkivät sisälleen, pyysimme rouvaa valmistautumaan "pieneen" yllätykseen. Ja kyllä, nyt te arvon lukijatkin näette mitä huoneen numero 4 oven takaa paljastuu!




"Oh hoh"

Nämä olivat rouvan kommentit. Kysyimme häneltä vielä, että oliko se nyt varmasti, että vuokranantaja oli tarjonnut juuri tätä huonetta? Ja kyllä vain, hänen poikansa piti muuttaa asuntoon parin viikon päästä ja sopimukset olivat allekirjoitusta vaille valmiit. Nähtyään ja haistettuaan Ivanin huoneen, rouva alkoikin tekemään pikaista lähtöään ja ulko-ovea jo sulkiessaan mainitsi, että asunto on ihan viihtyisän oloinen. Tarkoittaen toivottavasti yleisiä tiloja.

Jäimmekin odottamaan Cestorin kanssa, että muuttaako rouvan poika parin viikon päästä Ivanin huoneeseen.

Ei muuttanut.

Ivanin perintö ja liittouman lopun alku

Ivan pysyi poissa.

Kun Ivanin lähdöstä oli kulunut muutama viikko, soitimme ikkunasta kiipeäviltä kuokkavierailta välttyäksemme huoltomiehelle, joka kävi Ivanin huoneessa, kahlasi sen läpi sulkemaan Ivanin ison ikkunan ja samalla sammutti Ivanin tietokoneen ja valot. Ivanin lähtö oli tosiaan suoritettu parhaaseen Ivan-tyyliin.

Pian Ivanin lähdön jälkeen tälle alkoi kertyä postia. Kirjekuorien tiedot kertoivat omaa karua tarinaansa Ivanin elämästä. Postia oli niin vuokranantajalta, pankeilta, vakuutusyhtiöiltä, perintätoimistolta kuin myös käräjäoikeudelta ja korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Voimme vain arvailla kirjeiden sisältöä. Mikään niistä ei tulisi Ivania koskaan saavuttamaan.

Parhaan arvauksemme mukaan Ivan siis lähti lyhyellä varoitusajalla Lappeenrantaan, jossa oli ilmeisesti tarjolla jonkinlaista autonkorjaushommaa. Tämän keikan jälkeen Ivanin tie veisi lentolipputilauksen mukaisesti Kyprokselle, jonka oletamme olevan välipysäkki matkalla Ivanin lopulliseen päämäärään, myyttiseen Israeliin, jonka armeijaan Ivan joutuisi heti kansalaisuuden saatuaan. Kenties alokas Ivanin kimeä öinen kirkuna herättää nykyisin nukkuvia sotamiehiä jollain Israelilaisella kasarmilla.

Kun uskalsimme uskoa Ivanin tosiaan lähteneen, tunne oli vapauttava. Kuin pitkä rangaistus olisi lopultakin päättynyt. Kämpässä ei enää haissut kuolemalle, siivouksen tulokset säilyivät pidempään kuin muutaman päivän, keittiöön pystyi menemään ilman kenkiä ja öisin oli mahdollista nukkua ilman keskeytyksiä.

Vaikka aina keittiössä ollessaan odottikin edelleen alitajuisesti Ivanin syöksyvän huoneestaan puolalasti teetä keittämään, pikkuhiljaa tämäkin tunne hälveni ja aloimme viihtyä keittiössä, kokkaillen entistä gourmeempia särpimiä. Tähän ei tosin paljoa vaadittu, kun muistaa Ivanin valtakauden tyypilliset ruokalajit, pikaisesti uuniin heitetyt ranskalaiset tai mikrossa lämmitettävät pakaste-einekset, joiden tarkoitus oli minimoida keittiössä vietettävä aika.

Ivan oli lähtenyt ja elämä solussamme alkoi palautua lähemmäs keskimääräistä normaalitasoa. Pikkuhiljaa aloimme ymmärtää kuinka paljon Ivanin läsnäolo olikaan asumistamme hankaloittanut. Inhimillisen elintason myötä soluelämä alkoi pikkuhiljaa taas maistua - asumismukavuus kun parantuu kummasti kun yksi roskia syövä, niissä elävä ja niiltä haiseva asukki kaikkoaa ja vie yölliset metelöintinsä mukanaan.

Vaikka Ivanin lähtö oli kaikille suuri helpotus, osa meistä ei ehtinyt siitä kauaa nauttimaan. Minä olin nimittäin valmistunut koulusta alkukesällä ja etsittyäni asuntoa jonkin aikaa, olin lopulta löytänyt itselleni oman kämpän, johon muutin vain muutama kuukausi Ivanin lähdön jälkeen. Tavallaan sopivaa, että nyt oli liittoumankin aika hajautua. Olihan operaatio Eroon Ivanista saatettu lopultakin onnelliseen päätökseen.

Nyt tarkkaavainen lukija huudahtaa että tämähän on huijausta, kun yksi blogin kirjoittaja ei ole edes asunut solussa viime aikoina, puhumattakaan siitä että Ivan itse on lähtenyt kämpästä jo aikaa päivää sitten.

No, kuten olemme usein maininneet, emme kirjoita blogia reaaliajassa päiväkirjatyyliin. Kaikki kirjoitukset ovat tulleet elävän elämän tapahtumiin nähden pienellä tai suurella viiveellä. Jo alkumetreillä teimme päätöksen että emme edes yrittäisi pysyä nykyhetken tahdissa vaan kirjoittaisimme kaikesta kirjoittamisen arvoisesta omaan tahtiimme.

Ja mitä tulee omaan muuttooni, tämä kirjoitus on itse asiassa vasta toinen jonka olen kirjoittanut uudessa kämpässäni, ja luonnollisestikin kirjoitan vain niistä asioista, jotka soluelämäni aikana koin. Kirjoituspaikka ei liene kovin oleellinen niin kauan kuin itse asia on totuudenmukaista. Osa vanhoistakin jutuista on kirjoitettu eri puolella Suomea.

En kuitenkaan ole vieläkään täysin tapahtumista sivussa. Modernin tietotekniikan ansiosta liittouma on edelleen puheväleissä ja reaaliaikaisten keskustelukanavien avulla olen tietoinen myös muuttoni jälkeisistä tapahtumista solussa. Vaikka jätänkin viimeisimmistä käänteistä kirjoittamisen Cestorin ja Fabion taitaviin käsiin, virtuaaliliittouma elää ja porskuttaa. Ivanin lähdettyä itse blogin loppu kuitenkin väistämättä häämöttää.

Minun osaltani tuo loppu on nyt saavutettu. Runosuoni on tämän aiheen osalta pumpattu kuiviin ja näppäimistökin vetelee viimeisiään. Tässä vaiheessa täytyykin kiittää lukijoita käsittämättömän runsaasta kiinnostuksesta blogia kohtaan ja kannustavasta palautteesta joka on ruoskinut kirjoittajia työn ääreen. Kukaan meistä ei ollut odottanut että blogin suosio tulisi olemaan näin suuri.

Ivan-juna jatkaa matkaansa vielä jonkin aikaa, mutta minä jään tällä pysäkillä pois.

Kiitos ja kuulemiin – tai kuten Ivan sanoisi:

Я нуждаюсь в Вашем автомобиле.

Solutoveri ja Ivan mediassa

Solutoverin yksivuotisen historian aikana blogimme on bongattu useilla eri nettisivuilla, keskustelualueilla ja jopa Mikrobittiin Ivan on onnistunut itsensä ujuttamaan.

Ehkä kuitenkin näkyvin ja kuuluvin Solutoveri-blogin esiintyminen julkisuudessa tapahtui Ylex:n radio-ohjelmassa.



Televisioon Ivan ei tietääksemme vielä ole onnistunut pääsemään.

Kaukomaiden kutsu

Muutamia kuukausia vesivahinkofiaskon ja muutamia viikkoja kymmenen tunnin siivousmaratonimme jälkeen sattui yksi merkittävimmistä kohtaamisista liittoutuneiden ja Ivanin välillä. Tämä kohtaaminen enteili suurta muutosta.

Olimme toteuttamassa kevennettyä versiota aiemmasta suursiivouksesta ja samassa yhteydessä päätimme roudata Ivanin epämääräiset rojut jälleen ulos yleisistä tiloista, kirjaimellisesti. Tavaraa oli paljon ja saatuamme kuskattua kaiken pihalle huomasimme Ivanin laahustamassa zombina parkkipaikalla. Ajattelimme ehdottaa Ivanille että tämä voisi alkaa säilyttää osaa autonkorjaustavaroistaan läheisessä ulkovarastossa, jotta säästyisimme ainakin osalta yöllisistä häiriöistä Ivanin rampatessa kämpässä edestakaisin ja paiskiessa ulko-ovea niin että yläkerrassakin sai pelätä peilin putoavan seinältä.

Niinpä lähdimme porukalla tapaamaan Ivania ja lopulta löysimmekin hänet – ulkonäöltään enemmän pummin näköisenä kuin koskaan.

Ivan oli juuri pitämässä taukoa korjaushommista ja lojui erään auton takakontissa repaleinen takki ja maalin tuhrimat housut yllään, rikkinäinen ja öljystä musta lippalakki rasvaisten hiusten seassa roikkuen. Ivanin kädet ja naama olivat mustan lian peitossa ja kenties lukuisten velkojien ja vainoojien aiheuttamien hermopaineiden innoittamana tämän öljyisten sormien välissä paloi tärisevä ja osittain murtunut savuke. Ivanin toista korvaa peitti likainen vessapaperi ja eristeteippi.

Emme olleet aivan varmoja pitäisikö meidän keskustella Ivanin kanssa tämän tavaroista vai heittää hänelle kolikoita. Mielessämme kävi myös vanha kunnon muilutus. Koska Ivan oli jo valmiiksi auton takakontissa mikä olisikaan helpompaa kuin paiskata takaluukku kiinni ja kuskata Ivan itärajalle, missä häntä epäilemättä jo odotettiin.

Esitimme kuitenkin sivistyneesti ehdotuksemme ja Ivan tyrmäsi sen täysin, sanoen että voi vaikka itse kuskata tavaransa omaan huoneeseensa jos ne eivät saa olla alakerran yleisissä tiloissa. Tämä tietenkin moninkertaistaisi yöllisen metelin kun Ivan rymyäisi alakerran lisäksi myös yläkerrassa ja portaissa. Yritimme selittää ulkovaraston hyötyjä, mutta Ivan ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa.

Lopulta keskustelu kääntyi yleisesti Ivanin tapaan liikkua kämpässä ja hyppiä portaat yölläkin alas mahdollisimman kovalla metelillä ja törmätä tämän jälkeen Cestorin oveen niin että ryminän herättämä Cestor-parka luuli vähintäänkin mielipuolisen Jack Nicholsonin pyrkivän ovesta läpi palokirveen kera parhaaseen ”here’s Johnny!” –tyyliin. Portaissa liikkumisesta Ivan totesi, että on vuokranantajan velvollisuus varmistaa että portaista ei kuulu ääniä riippumatta siitä miten niissä loikkii. Ivanin oma liikkumistapa on kalibroitu keskiaikaisten kivilinnojen lattioille eikä siitä muuksi muutu. Vika oli siis vuokranantajan, ei Ivanin.

Ivan oli koko keskustelun ajan normaaliakin sekavamman oloinen ja lisäksi jotenkin tympääntynyt. Syy tähän selvisi pian, kun Ivan sivulauseessa töksäytti että miksi näistä asioista välitätte kun olen kuitenkin muuttamassa pois.

Hetkinen. Siis mitä?

Yritimme salata innostustamme ja kysellessämme asiaan tarkennusta, Ivanin sekavasta höpinästä kävi ilmi että jokin virallinen taho oli päättänyt olla jatkamatta Ivanin oleskeluoikeutta Suomessa. Tämä oli aika pysäyttävä tieto ja kesti hetken ennen kuin sen merkitys kunnolla valkeni meille. Olisimme pääsemässä eroon Ivanista, joskaan aikataulusta ei ollut tietoa. Yhtäkkiä porrasmetelöinnillä ei ollutkaan enää niin väliä. Edes Ivanin yritys lopettaa keskustelu tokaisemalla meille kyllästyneeseen sävyyn ”go away, please”, ei varsinaisesti enää meitä häirinnyt. Lupasimme jopa kantaa Ivanin tavarat sinne minne tämä ne haluaisi.

Keskustelun jälkeen pohdimme että mahtoiko meillä olla jotain osaa päätökseen poistaa Ivan maasta. Olimme kuitenkin tehneet vuokranantajalle kirjallisia valituksia Ivanin touhuista ja ilmiantaneet tämän aiheuttamat vesivahingot, joiden korjausta Ivan ei ikinä maksanut. Ehkäpä vuokranantaja oli sittenkin ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin kaiken tämän vuoksi ja lopputuloksena oli Ivanin karkotus maasta. Tai ehkäpä Putin oli luvannut lievennystä puutulleihin siitä hyvästä että saisi arkkivihollisensa, Ivanin, kynsiinsä.

Olimme kuitenkin vielä hieman skeptisiä. Koska olimme tottuneet Ivanin höpinöihin vetyautoista ja murhaavista pääministereistä, emme uskaltaneet täysin sinisilmäisesti suhtautua tähänkään uutiseen vaikka se lupaavalta vaikuttikin. Muutamaa viikkoa myöhemmin saimme kuitenkin vahvistusta asiaan.

Vahvistus tuli eräänä iltapäivänä oveni läpi Ivanin kimittävällä äänellä. Kyseessä oli surullisenkuuluisa puhelinkeskustelu, jota on jo aiemmin blogissa käsitelty osana Ivanin omaperäistä puhelinkäyttäytymistä. Nyt voimme paljastaa, että Ivanin keskustelukumppani puhelinlangan toisessa päässä oli matkatoimiston edustaja ja tuote, jota Ivan niin vaivalloisesti pyrki tilaamaan, oli menolippu Kyprokselle. Oletettavasti suunnitelmana oli lentää ensin Kyprokselle ja sieltä matkata – minnepä muualle kuin Israeliin – jokaisen mafiapakolaisen luvattuun maahan, Ivanin tuntien vaikka uimalla. Israeliin muutto ei ollut sittenkään ollut vain yksi Ivanin suureellisista, mutta olemattomista haaveista. Puhelinkeskustelun jälkeen aloimme jo uskoa valoisampaan tulevaisuuteen ilman venäläistä ihmisapinaamme.

Emme kuitenkaan vieläkään tienneet Ivanin aikataulusta. Emme tienneet oliko hän lähdössä huomenna, viikon, kuukauden vai puolen vuoden päästä. Emmekä viitsineet häneltä asiasta kysyä, koska viime aikoina tiukentunut asenteemme häntä kohtaan oli aiheuttanut tuhahduksia ja mykkäkoulua. Tiesimme vain että jonain päivänä Ivan olisi kadonnut ja jättänyt taakseen niin meidät kuin maksamattomat velkansakin.

Kun vielä jokunen viikko yöllistä melua, savuavia fasaanipatoja, ikkunasta kulkemista ja omalaatuisia naisvieraita eläimineen oli vierähtänyt, eräänä viikonloppuna Ivan repäisi ja tyhjensi huoneensa koko sisällön yläkerran keittiöön ja käytävälle. Jos olisin tuolloin ollut paikalla, olisin saanut Ivanin runkosängyn päälleni avatessani huoneeni oven. Touhu liittyi jollain tavalla muuttoon, koska Fabion yrittäessä turhaan raivata tietään keittiöön, Ivanin selitys käytävän hirmuiselle tavaravuorelle oli ”I’m moving out”. Olisikohan Ivan ollut etsimässä passiaan arkistojärjestelmänsä kätköistä – toiveet olivat korkealla

Tämän jälkeen Ivan katosi muutamaksi päiväksi. Tavaransa hän luonnollisestikin jätti niille sijoilleen yläkerran lattialle. Fabio ja Cestor joutuivatkin heittelemään Ivanin tavarat takaisin tämän huoneeseen päästäkseen keittiöön tekemään ruokaa.

Ivan ei kuitenkaan ollut lähtenyt eeppiselle ristiretkelle luvattuun maahan vaan jo muutaman päivän kuluttua ulkoseinästä kuului jälleen tuttua rapinaa ja ryminää Ivanin könytessä sisälle ikkunastaan. Eikä aikaakaan kuin tyhjä kattila hehkui taas punaisena hellalla entiseen tapaan.

Ivan tuskin edes huomasi että Fabio ja Cestor olivat heitelleet pöydät, tuolit, paistinpannut, patjat, autonosat, television palaset, laudanpätkät, lasinsirpaleet ja kivet käytävältä takaisin hänen huoneeseensa ja että huone oli sen mukaisessa järjestyksessä. Ehkä välinpitämättömyys johtui siitä että kun esineet ovat aina olleet täysin kaoottisessa järjestyksessä, ei niiden heittely satunnaisiin paikkoihin enää tilannetta miksikään muuta. On hyvin mahdollista, että heittelyn seurauksena huone saattoi jopa olla hieman paremmassa järjestyksessä kuin aikaisemmin.

Muutama päivä Ivanin uuden tulemisen jälkeen juoni tiheni jälleen, kun keittiön pöydälle ilmestyi käsin kirjoitettu lappu, jossa ilmoitettiin autonkorjaustoimintaan liittyvästä työkomennuksesta Lappeenrannassa ja käskettiin muun muassa ottamaan mukaan vaihtovaatetta ja hammasharja. Päättelimme tämän tiedotteen koskevan Ivania, koska kukaan meistä ei ollut kysellyt autonkorjaushommia Lappeenrannasta. Näytti siltä että Ivanilla oli tiedossa vielä yksi työkeikka ennen pakoa kaukomaille.

Tästä ei mennyt kuin muutama päivä kun alakertaan ilmestyi matkalaukku. Toiveemme heräsivät jälleen. Ehkä se lähtee sittenkin!

Sitten eräänä päivänä, ryminän ja kolinan täyteisen yön jälkeen, laskeutui hiljaisuus. Vuorotellen me liittoutuneet saavuimme iltapäivällä kotiin asioiltamme ja kaikkien huulilla pyöri sama kysymys. Onko se lähtenyt? Onko se lähtenyt? Jalkojen töminää ei kuulunut, vesikattilaa ei ollut hellalla eikä huoneistossa leijuva Ivanin tuoksu ollut enää aivan niin läpitunkeva kuin edellisenä päivänä. Matkalaukkukin oli kadonnut.

Vaikka Ivania ei näkynyt eikä kuulunut, huomasimme että tämän huoneen ovi oli raollaan ja sisäpuolelta kajasti valoa. Oven rakosesta näkyi, että kristallikruunun lamput loistivat kirkkaina, tietokone oli päällä ja iso ikkuna auki. Taas toiveemme kokivat kolauksen. Ei kai kukaan lähtisi asunnostaan lopullisesti niin että jättäisi valot ja tietokoneen päälle ja ikkunan apposen auki – vaikka ikkuna olisikin pääasiallinen kulkureitti asuntoon?

Muutamien päivien kuluessa asia kuitenkin alkoi varmistua. Näytti siltä että Ivan olisi tosiaankin lähtenyt talosta. Väliaikaisesti vai pysyvästi, sitä emme tienneet. Oliko Ivan ehkä lähtenyt tilapäisesti Lappeenrantaan töihin ja palaisi sen jälkeen takaisin kotiin ja kouluun tai ehkäpä Kyproksen kautta Israeliin ja suoraan armeijan alokkaaksi? Lappeenrantaan Ivan tuskin oli jäämässä koska oli kuitenkin jo tilannut lentolipun Kyprokselle – ellei sitten ollut unohtanut tätä pikkuseikkaa parhaaseen ”I forgot”-tyyliinsä.

Ajan kuluessa pelkomme kuitenkin pikkuhiljaa hälvenivät ja aloimme uskoa ihmeen lopultakin tapahtuneen.

Ivan, yöllinen saalistaja, kaaoksen kuningas, kantapääkävelyn uranuurtaja, pimeä autonkorjaaja ja kirkuva roskisritari – tuo kettumainen peikkometsän prinssi oli lopultakin poistunut asunnostamme.

Postin vie, postin tuo... Ivan jokaisen luo

Ivanin rautainen ammattitaito ja korkea motivaatio työelämään ei rajoitu vain autojen korjaamisen puolelle, vaan hänellä on myös taipumusta siivousalalle ja postinjakeluun. Tämä kirjoitus käsittelee Ivanin lyhyttä uraa postelijoonina.

Ivanin huomattua saaneen potkut siivousfirmasta, autonkorjausbisneksen tuottaessa vain tappiota, ja yli neljän tuhannen euron vesivahinkolaskun hengittäessä niskaan oli Ivanin toimittava. Hän päätti lähteä postialalle. Toisin sanoen jakamaan meidän kaikkien koteihin erilaisia ilmaislehtiä ja mainoksia. Ainut vaatimus kyseiseen työhön oli oma auto ja ajokortti. Ja nämähän Ivan omisti, tämä työ oli hänelle kuin luotu.

Noin kuukauden ajan toverimme jakoikin mainoksia innokkaasti ja kellon tarkasti. On siis hyvin todennäköistä, että Ivan on koskenut joidenkin Teidän lukijoiden postiluukkuihin tai laatikoihin. Ja jos joitakin posteja on hävinnyt, saattaa syyllinen olla nyt löytynyt.

Ivanin tarmokkuus mainosten jakajana pikkuhiljaa alkoi kuitenkin hiipumaan ja loppujen lopuksi kaikki lehdet ja mainokset taisivat jäädä jakamatta. Huoneistomme ulko-oven eteen ilmestynyt lehtipino olisi pitänyt jakaa muutaman päivän sisällä, mutta lehdet seisoivat samassa paikassa yötä päivää toista viikkoa. Muutamana päivänä myös satoi kaatamalla, joten lehdet olivat hieman huonossa kunnossa.



Varmistus Ivanin kiinnostuksen hiipumisesta postinjakoalalle tuli asiakkailta, jotka olivat alkaneet valittamaan siitä, ettei kauan kaivattuja ilmaislehtiä ole postiluukkuihin saapunut. Nämä valitukset loppujen lopuksi olivat perusteena Ivanin postelijoonin uran lopetuksessa.

Ivan irtisanottiin, joten katseet oli taas käännettävä autonkorjausbisneksen kehittämiseen.

Ivanin yllätykseksi autonkorjausbisnes ei ollut enää entisensä, asiakkaat olivat kaikonneet tai Ivanin autokorjaustaitoihin ei ollut enää luottamista. Suurin syy asiakaskunnan hiipumiseen kuitenkin oli jatkuva virkavallan vierailu asuinalueellamme, jonka siis ystävälliset naapurimme olivat hyvin usein soittaneet Ivanin hakatessa korjauksessa olleita autoja ja huudellen omaa siansaksaansa keskellä yötä.

Nyt Ivan oli poliisille tuttu kasvo, venäjän mafia ja Vladimir Putin olivat saaneet vihiä Ivanin sijainnista. Hoas karhusi vesiremontista aiheutunutta laskua. Lukuisat huomaukset vuokranantajalta ja mahdollinen häätö asunnosta saattoi olla tuloillaan...

Ivan ihmisten ilmoilla

Luonto on pullollaan erilaisia tarkasteltavia asioita. Ihmiset kokoontuvat bongailemaan lintuja, junia tai lähes mitä tahansa mielenkiintoista mitä luonto on meille suonut. Suurin elämys heille on varmasti pääsy todistamaan omin silmin jotain erikoislaatuista ja harvinaista. Meidän solutoverimme Ivan on varmasti erikoislaatuinen ja harvinainen, ja useat Teistä lukijoista ovatkin jo onnistuneet tämän surullisen kuuluisen venäläisen katastrofin bongaamaan.

Oppilaitoksessa Ivan on bongattu useaan kertaan, ja joka kerta hän on yleisellä olemuksellaan, vaatetuksellaan tai epämääräisellä käytöksellään aiheuttanut hilpeyden ja kauhun hetkiä niin kanssa opiskelijoille kuin opettajillekin.

Ivan pukeutuu kouluun aina mustiin housuihin ja avoimeen valkoiseen kauluspaitaan. Kauluspaidan alla luonnollisesti ei ole muuta vaatetusta, vaan Ivan esittelee estottomasti omaa miehistä olemustaan, oli vuodenaika mikä tahansa tai lämpötilan ollessa nollan asteen kylmemmällä puolella. Jotkut teistä ovat saattaneet nähdä Ivanin käyttämässä vaaleanpunaista kauluspaitaa. Paita on sama, mutta eräs punainen villasukka eksyi vahingossa Ivanin surullisen kuuluisaan pesukoneeseen.

Tämä Ivanin pukeutumiskoodi on varmasti saanut useilta oppilailta pasmat sekoamaan täydellisesti. Eräässä opinnäytetyöseminaarissa oli juuri esitys parhaillaan käynnissä, ja luentosalissa paikalla runsaasti kuuntelijoita. Miten Ivan onnistui pilaamaan tämän esityksen? Helposti, hänen ei tarvinnut kuin kävellä luentosalin lasitetun oven ohi tutussa vaatetuksessaan esitellen paljasta pintaansa noin 2 sekunnin ajan. Tämä pienimuotoinen esittely aiheutti luentosalissa äärimmäistä hilpeyden tunnetta ja äänekästä naurua. Opinnäytetyön esittäjä ei valitettavasti Ivania huomannut vaan meni pahasti hämilleen yleisön yllättävästä reaktiosta. Esitys ei ollut enää tämän tapahtuneen jälkeen entisensä.

Ivan on bongattu useasti myös koulun ruokalassa. Tarkemmin sanottuna leipä- ja salaattipöydässä. Ivania ei ole koskaan nähty itse varsinaisessa ruokajonossa, vaan hän kävelee muovipussi kädessä suoraan leipien luokse valitsee parhaimmat kokonaiset leivät, laittaa ne muovipussiin ja kävelee pois. Salaatin ystävä Ivan ei mitä ilmeisemmin ole, koska hänet on havaittu muutaman kerran ottavan kourallisen salaattia käsiinsä ja haistelleensa sitä. Ivan on kuitenkin päättänyt heittää ottamansa salaatin lattialle. Salaatissa on mitä ilmeisemmin ollut jokin epämääräinen haju, mutta henkilökohtaisesti uskon Ivanin haistaneen omien käsiensä tuoksun. Onneksi kuitenkin salaatit ovat Ivanin käsistä menneet lattialle, eikä takaisin salaattiastiaan. Muuten koko koulu olisi saattanut saada jonkinlaisen epämääräisen vatsataudin.

Myös koulumatkalla sattuu ja tapahtuu. Ivan "omistaa" useita polkupyöriä vaihdellen vanhoista ruosteisista Tuntureista upouusiin tuliteriin maastopyöriin. Koskaan emme kuitenkaan kahta pyörää ole nähnyt samaan aikaan vaan pyörä vaihtuu keskimäärin kerran viikossa. Yksi syy miksi Ivan ehkä pyöräänsä näin useasti vaihtaa on hänen holtiton ajotapansa.

Kaukon ollessa todistajana tien toisella puolella, Ivan ajoi pyörällänsä lujaa vauhtia alamäkeä alas kunnes kuului kova pamaus... Venäläinen tuholainen oli onnistuneesti törmännyt lyhtypylvääseen tai kahteen nuoreen naishenkilöön. Naiset olivat selvinneet rytäkästä ilmeisesti säikähdyksellä, ja olivat onnistuneet väistämään Ivanin. Normaali ihminen saattaisi harkita pyytävänsä anteeksi ja kysyvänsä miten kävi? Miten Ivan tähän reagoi? Armoton kiljuminen ja huutaminen venäjän kielellä, käsien uskomaton vispaus ja uhkaava käytös. Normaalia Ivania siis. Ivanin mielestä tämä onnettomuus johtui näistä kahdesta naikkosesta, eikä Ivanin pyöräilystä. Tilanne kuitenkin rauhoittui ja kaikki osapuolet pääsivät jatkamaan matkaansa omiin suuntiinsa.

Ivanin luokkatovereilta olemme saaneet kuulla myös meheviä tarinoita mitä luokassa on päässyt tapahtumaan. Ilmeisesti meillä täällä suomessa toimii uhkailun ja pelottelun välineet, kun tarkoituksena on saada hyvä arvosana kurssista. Esimerkiksi eräällä kieliopintoihin painottuvalla kurssilla opettaja ei uskaltanut antaa Ivanille vitosta pienempää numeroa peläten hänen tulevansa kostamaan.

Toinen tapaus tapahtui myös luokkahuoneessa kun Ivan päätti ottaa yhteen erään miespuolisen opettajan kanssa. Opettaja oli antanut Ivanille kokeesta numeroksi kolmosen ja tämäkös ei Ivania miellyttänyt. Aluksi Ivan omalla asiallisella äänensävyllään huomautti asiasta opettajalle, jonka jälkeen alkoi pitkäkestoinen ja korkea sävyinen inttäminen joka lopulta päätyi huutamiseen korkealta ja kovaa. Ei tässä vielä kaikki, vaan Ivan alkoi myös käyttäytymään uhkaavasti opettajaa kohtaa, ja tästä luonnollisesti seurasi virallinen valitus ja puhuttelu. Mitään muuta rangaistusta Ivan ei tästä tapauksesta saanut. Ivanille tämä rangaistus oli varmasti pientä verrattuna venäjän mafian harjoittamiin korvanleikkaus puuhiin.

Ivan on taiteellinen henkilö, ja tämän havainnon perusteella hänellä olisi taipumusta tatuointialalle. Ivan on siis bongattu kirjoittamassa ja piirtämässä omaan vartaloonsa erilaisia kuvioita ja tekstejä. Tai sitten Ivanilta vain loppui yksinkertaisesti paperi kesken, eikä enää muistiinpanoille ollut muuta paikkaa.

On kuitenkin positiivista huomata, ettei Ivan ole vain meidän solutovereiden keskuudessa tällainen katastrofi, vaan hän myös jaksaa jakaa tätä omaa persoonallisuuttansa Teidän kaikkien iloksi. :)

Ivan rakastajana

Tapahtumat Ivanin rakkausrintamalla ovat kutakuinkin yhtä kummallisia kuin hänen elämänsä yleensäkin. Ehkä tosin on liioiteltua puhua rakkaudesta, mutta Ivanin suhde vastakkaisen sukupuolen edustajaan on siitä huolimatta kuvailemisen arvoinen.

Ensimmäisiä kertoja tutustuimme Ivanin mielitiettyyn hänen saapuessaan ovellemme pienen koiransa kanssa. Ivanin mielitietty hymyili hyvin veikeästi ja oli varsin kiinnostunut Ivanista ja hänen puuhistaan. Pieni koira melusi kuin riivattu ja se oli puettu lampunvarjostimen näköiseen kapistukseen. Nainen vähät välitti eläimensä tuskista, hän oli kiinnostunut Ivanista ja jatkoi kyselyä. Ivan oli kaiketi hankkimassa varusteita katukorjaamoonsa tai missä lie, kerroin naiselle.

Aloimme nähdä naista pihapiirissämme koiransa kanssa silloin tällöin ja enenevässä määrin. Joskus hän seurasi Ivania ja tämän puuhia, joskus hän seisoi Ivanin ikkunan alla. Kerran tai kaksi hänet on nähty kiipeämässä paloportaita pitkin rakkaansa huoneeseen. Useimmiten nainen kuitenkin vain käveleskeli ulkona asuntomme lähettyvillä ja keskittyi ajattelutyöhön.

Yhden kerran tapasin Ivanin naisen ja tämän eläimen pihapiirissäni, kun olin kävelemässä kotiin. Nainen ei minun katseeseeni vastannut, mutta hänen vapaa ja keskittymishäiriöinen koiransa tervehti minua puskemalla jalkoihini melkein kumoten minut. Rytäkässä tallasin vahingossa elukan hännälle, jolloin se kipitti vinkuen tiehensä.

Olin pahoillani, mutta samalla niin kyllästynyt elukkaan ja sen omistajaan, joka tuntui suhtautuvan Ivaniin kuin hellyyttävään lapseen, että jatkoin matkaani edes pahoittelematta vahinkoani. Myöhäinen anteeksipyyntöni koiralle. Ivanin nainen ei tapausta pannut merkille, vaan keskittyi taivaanrannan maalailuun tai johonkin muuhun henkiseen työhönsä.

Eräänä päivänä olin oikeutettu seuraamaan naisen ja Ivanin tapaamista lähietäisyydeltä, kun nainen saapui taloomme. Ivan vaikutti naisen läsnäollessa vaivaantuneelta ja maaniselta, eikä olisi halunnut päästää tätä naisen toistuvista pyynnöistä huolimatta huoneeseensa. "No you can't come, it's a bit dirty", huuteli Ivan ja juoksenteli ympäri taloa.

Nainen kuitenkin tepasteli kielloista huolimatta lampunvarjostimeen puetun koiransa kanssa yläkertaan ja Ivanin huoneeseen, kun taas Ivan oli jo kadonnut. Seurasin tilannetta jännittyneenä ja odotin naisen reaktioita. Hetken kuluttua Ivanin rakastaja käveli alakertaan silmät kiiltäen ja hän nauroi. Sitten hän lähti. Minua ei naurattanut.

Puolialaston venäläinen kokki osa 2

Maikkarin Mitä tänään syötäisiin? -ohjelma olisi sata kertaa mielenkiintoisempi, jos ohjelman kokki korvattaisiin Ivanilla. Ruoka ei välttämättä valmistuisi lähetysajan puitteissa, mutta muutama tulipalo, savumyrkytys, palovamma, pistohaava ja parin tuhannen euron savuvahingot saattaisivat olla todennäköisiä joka arkipäivä. Siinä olisi tv-viihdettä parhaimmillaan. Uskallan jopa väittää, ettei edes Gordon Ramsey, tuo kiroileva keittiömestari, saisi Ivania oppimaan käyttäytymään hänen keittiössä. Kaikki Gordonin aika kuluisi irtaimiston, ja itsensä suojelemiseen.

Mutta juuri tämä Ivanin omalaatuinen käyttäytymättömyys on asia joka jaksaa aina yllättää. Ivan osaa ajatella laatikon ulkopuolelta, mitä ilmeisemmin koko mies on laatikon ulkopuolella. Esimerkkinä mainittakoon keittiömestari Ivanin käyttämä oivallinen työkalu ruoan paistamiseen.

Mikä tämä työkalu sitten on? Se paljastui meille liittoutuneille onneksi ei niin dramaattisesti, kuin se olisi ehkä voinut paljastua. Itse siis olin monta kertaa ihmetellyt, että mikä uusi ääni keittiöstä silloin tällöin kuuluu. Kysyin asiaa Kaukolta ja hän myös oli äänen havainnut. Asia ei siltä istumalta selvinnyt, mutta seuraavana päivänä keittiöön mennessäni huomasin pöydällä verhoissa kiinni olevan esineen. Ja esinehän luonnollisesti oli kaasukäyttöinen puhalluslamppu.

Tällä Keittiögurumme Ivan paistelee nopeasti kanankoipien pinnan mustaksi ja rapeaksi palohälyttimen kimeän huudon saattelemana. Eipä siinä mitään, taas yksi laite lisää jolla Ivan voisi tämän kuppaisen soluasunnon pistää ilmiliekkeihin. Tai kenties keittiömestari Ivan loihtii puhalluslampullaan mitä herkullisimpia ruokia, jossa vivahteikkaan hienoinen butaanin tuoksu saa makuhermot aktivoitumaan ennen maistamattomaan herkutteluhetkeen. Totta, ei edes ruusuisilla mainospuheilla saa Ivanin ruokia syötäviksi.

Puhalluslampun pyöriessä keittiössä päivästä toiseen ajattelimme Kaukon kanssa tehdä Ivanille pienen jekun. Jekun luonne kuvastaa varmasti jo meidän liittoutuneiden omia mielenterveydellisiä häiriöitä, joita Ivan on meille olemassa olollaan onnistunut aiheuttamaan. Asiaan siis. Huomasimme Kaukon kanssa pakastimesta lattialle tippunutta valkoista ainetta (ei mitään havaintoa mitä se oli, todennäköisesti sokeria Ivanin kuuluisasta vettyneestä sokeripussista). Nostimme sitä pienen määrän keittiön pöydälle, lisäsimme viereen lusikan, pienen palasen foliota ja puhalluslampun.

Ivanin tullessa paikalle olimme jo luikkineet turvaan omiin poteroihimme ja odotimme hiljaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuului rapinaa, ja Ivan juoksi raput alas parkkipaikalle. Menimme katsomaan mitä Ivan oli pienestä kattauksesta tykännyt. Tavarat olivat vähän levällään ja yksi puuttui. Harakan tavoin Ivan oli ottanut arvokkaaksi näkemänsä tavaran pöydältä, ei lusikkaa, vaan foliopaperin. Ilmeisesti hän tarvitsi juuri sitä meneillä olevassa autonkorjausprojektissaan. Mukavaa, että saimme olla avuksi.

Koska tämän kirjoituksen pitäisi käsitellä Ivanin ruoanlaittoa niin siirrytään tarkastelemaan esimerkkiateriaa minkä Ivan loihtii kolmesta kanankoivesta, riisistä ja keräkaalista. Työvälineinään hän käyttää kattilaa, paistinpannua ja puhalluslamppua. Voitte myös siellä kotona tehdä tämän aterian jos siltä tuntuu, mutta jos omistatte kalliit teflon pinnoitteiset kattilat, niin ei kannata niitä käyttää. Sillä jos Ivan sellaiset sattuisi omistamaan, niin ne eivät kestäisi päivääkään. Hyvä jos enää kattilaksi tunnistaisi.

Riisi

Lisää kattilaan vettä ja laita riisit sekaan, ei tarvitse odottaa veden kiehumista. Laita kansi päälle, anna kiehua niin kauan kunnes vesi on haihtunut pois ja valkoisiin riiseihin on alkanut tulla ruskeahko pintaväri. Palaneen käry on yleensä hyvä merkki onnistuneesta keittoajasta ja viimeistään palohälytin toimii munakellon tavoin.

Salaatti

Ota paistinpannu ja laita se valmiiksi punaiseksi kuumennetulle levylle. Revi (tai ole repimättä) keräkaali kokonaisuudessaan paistinpannuun. Lihaisan salaatin saat esimerkiksi lisäämällä kuusi kappaletta kokonaisia Atrian jauhelihapihvejä salaatin sekaan. Kärytä niin kauan kunnes salaatti (ja pihvit) ovat kuumia.

Kanankoivet puhalluslampulla

Kanan valmistukseen sinun tulee varata hyvin aikaa, koska ennen kuin itse kypsentämisen voi aloittaa, täytyy kanakoipia pitää 24-48 tuntia avatussa rasiassa huoneen lämmössä esimerkiksi keittiönpöydällä.

Odotusajan jälkeen lisää 3 kanankoipea paistinpannuun, rasvaa et tarvitse. Kärytä täydellä teholla ja lisää paistovoimaa kuumentamalla kanoja puhalluslampulla 5-10 minuuttia. Kanojen kypsyyden tunnistat vaaleanpunaisesta väristä. Tämän käsittelyn jälkeen kanat ovat valmiita tarjoiltavaksi. Mitään erillisiä astioita et luonnollisestikaan tarvitse koska kädet on keksitty.

Jotta ei ihan pelkäksi kirjoitteluksi menisi niin tässä valokuva saalistaja-Ivanin ruokailun jälkeen.



Ivan pitää myös perunoista, ja niiden keittäminen noudattaa vahvasti samaa periaatetta kuin riisin. Erona kuitenkin on, että kattila täytetään kokonaan vedellä, pistetään perunat sekaan, levy täysille, kansi päälle... Ja kahden tunnin päästä tullaan katsomaan onko perunat pehmeitä. Edellisistä jutuista olette varmaan jo huomanneet, minkä näköiset lieden levyt ovat veden kiehuessa yli kattilan reunojen kahden tunnin ajan. Täytyy todeta, että kyllä Upo osaa valmistaa kestäviä liesiä, koska kaikki levyt toimivat vieläkin moitteetta.

Eli tällaista tällä kertaa. Hengissä ja hyvissä voinneissa olemme, ja suruksenne ilmoitan, että tämäkin blogi alkaa lähestyä loppuaan. Muutamia juttuja on vielä kertomatta ja niiden jälkeen blogi huipentuu useampi osaiseen loppukertomukseen joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi ;)

Joten seuratkaapa tarkasti uusia päivityksiä, kyllä niitä vielä tulee.

Velkomisen vaikeus

Eivät ole Ivanin oikut helposti hallittavissa. Ei ole Ivan liion periksiantava eikä pompoteltava persoona, kun on kyse Ivanilta ruplia anovista velkojista tai Suomen valtion virkamieskoneistosta.

Arkipostin lisäksi on posteljooni alkanut jakaa huoneistoomme Ivaninille suunnattuja kirjeitä, joiden lähittäjiksi on merkitty muun muassa perintätoimisto(ja) sekä kaupungin käräjäoikeus. Emme ole kirjanneet vastaanotettujen lähetysten määrää mustaan vihkoomme, mutta varovasti veikaten erinäiset velkojat ja valtion tahot ovat lähestyneet Ivania yhteensä kymmenillä kirjeillä.

Mitä ilmeisimmin itäinen asukkimme itse ei ole ollut yhtä kiinnostunut kirjallisista huomionosoituksistaan, sillä avaamattomat kirjeet ovat lähes poikkeuksetta päätyneet lojumaan Ivanin huoneen lattialle tai keittiön pöydälle - samalle pöydälle, jolle Ivan on asuinkumppaneiden ihmeteltäväksi jättänyt tiliotteitaan, verkkopankkitunnukset, pankkikortin PIN-koodin ja muita arkaluontoisiksi luokiteltavia dokumentteja.

Valikoivasti postiaan tarkasteleva Ivan on keittöön kasaantuvista kirjekasoista päätellen ainakin puhelinyhtiöiden puolesta velkovien toimistojen listoilla tunnettu tapaus. Eikä pahan Ivanin tuhmia tekosia ole varmasti unohtanut myöskään useamman tuhannen euron laskulla Ivania muistanut opiskelija-asuntosäätiö.

Ivanin huolettomasta elämänasenteesta meillä kaikilla olisi varmasti opittavaa. Ehkä hitusen verran huomisesta huolehtiminen lienee kuitenkin paikallaan, ellei suunnitelmissa ole siirtyä ajasta iäisyyteen tai Suomalaisesta siviilielämästä Israelin armeijaan.

Terveiset toivottaen,

Mafiatoverit, Luku II

Allmanin veljesten Statesboro blues jäi toiseksi kun iltaani alkoi häiritsemään keittiöstä kantautuva äänekäs mekkala. Mekkala johtui siitä, että Ivan oli tullut yläkerran keittiöön jonkun asiakkaansa, tai jonkun satunnaisen kadunmiehen kanssa, jolle halusi purkaa sydäntään – luonnollisestikin kengät jalassa.

Koska Ivan oli viime aikoina suoltanut lennokkaita tarinoita jahtaajistaan, arvasin että tulossa voisi olla mielenkiintoista blogimateriaalia. Laitoin musiikkia hieman hiljemmalle, joten kuulin keittiöstä kantautuvan kovaäänisen keskustelun kirkkaana uusiopaperioveni läpi.

Englanninkieltä härskisti pahoinpitelevästä keskustelusta selvisi että Ivanin pitäisi hakea tärkeitä asiakirjoja rajan takaa, mutta hän ei voi itse asiaa hoitaa koska joutuisi surmatuksi heti rajan ylitettyään. Ivan yritti ilmeisestikin saada halutonta asiakastaan tekemään pienen reissun itänaapuriin. Tästä varmempana vakuutena Ivan kysyi asiakkaaltaan, ikäänkuin viattomasti vihjaillen että ”onko sinulla Venäjän viisumia?” Tämä ei vaikuttanut kovin innokkaalta.

Keittiökeskustelun tuoksinassa Ivan mainitsi myös että häntä jahtaava henkilö on itse pahuus, ja että "hän on tappanut ennenkin". Ivan kuitenkin rauhoitti pelokasta asiakastaan vakuuttamalla että eivät ”he” sivullisille täällä Suomessa mitään tee. Tämä oli positiivinen uutinen myös minulle.

Keittiökeskustelun mukaan Venäjän mafian, tai mikä tämä mystinen ”he”/”hän” Ivanin tarinoissa ikinä onkaan, painostuskeinot eivät rajoitu pelkästään uhkailuun tai satunnaiseen korvien leikkelyyn. Ivanin korjaamiin autoihin oli nimittäin ilmestynyt naarmuja. Ivanin mukaan syyllinen oli joko mafia tai joku satunnainen ohikulkija. Tästä mieleeni muistui monet kerrat kun Ivan oli kiljunut parkkipaikalla tai oman huoneensa ikkunasta satunnaisille ihmisille "have you touched the gray car?! I know you did!". Kenties syyllinen on yön pimeydessä luikkiva Vladimir Putin. Autonkorjaaja itsehän ei naarmuja ollut voinut aiheuttaa, vaikka sisätiloissa tuhoaakin puoli kämppää teetä keittäessään.

Aikaisemmin kuvatun korvaepisodin jälkeen, ja autonkorjausten rahallisen jättipotin odotuttaessa itseään vanne alkoi kiristää Ivanin nuppia tavallistakin enemmän. Hermostuneisuus ja vainoharhaisuus lisääntyivät huomattavasti ja Ivanin maanisuus syveni. Ivan oli muun muassa lähes hyppäämässä ikkunasta ulos kun eräs Ivanin asiakas soitti ovikelloa ja Cestor ilmoitti Ivanille että häntä odotetaan ovella.

Eräs toinen esimerkki Ivanin rakoilevasta mielenterveydestä oli se, kun hän saapui eräänä iltana keittiöön mielipuolisesti myhäillen ja itsekseen hihittäen, jutellen samalla tyhjyyteen tuijottaen: "fuck, guys.... I'm going to be murdered". Tähän lausuntoon liittyviin kysymyksiin Ivan reagoi joko jättämällä kysyjän kokonaan huomioitta tai mutisemalla jotain Vladimir Putinista ja sulkeutumalla kuoreensa. Lasittuneet silmät ja tylsä hymy varmistivat että jatkokysymykset jäivät kysymättä.

Jonkun liittoutuneiden illanvieton yhteydessä spekuloimme sillä vaihtoehdolla, että mitäpä jos Ivan onkin itseasiassa entinen KGB:n agentti, joka jostain syystä olisi joutunut lähtemään pakoon Venäjältä ja yrittää nyt piiloutua Suomessa luoden imagoa, joka olisi mahdollisimman kaukana kyvykkäästä ja sivistyneestä vakoojasta, onnistuen siinä loistavasti. Päädyimme kuitenkin siihen, että tähän ei pystyisi edes parhaista parhain metodinäyttelijä ja että roolin ylläpito tuskin edellyttäisi jatkuvaa hellan unohtelua päälle tai roskien syömistä.

Ivanilla oli siis isoja velkoja Suomessa, mahdollisesti vielä isompia Venäjällä, mafian ulosottomiehet perässä ja autonkorjausbisneksen tulos näytti pakkasta. Kaikesta tästä huolimatta Ivanilla oli ratkaisu ongelmiinsa. Hänen mukaansa maailmassa oli olemassa yksi, ja vain yksi turvallinen paikka hänelle.

Ei ole tiedossa minkä loogisen, tai vähemmän loogisen päättelyketjun tuloksena Ivan oli tähän lopputulokseen päätynyt, mutta jossain vaiheessa hän alkoi kovaan ääneen julistaa että ainut turvallinen paikka maailmassa hänelle olisi Israelin armeija.

Luonnollisestikin.

Esimerkiksi joku pieni ja syrjäinen pohjoisnorjalainen kalastajakylä tai syvällä Amazonin viidakon uumenissa sijaitseva Manauksen miljoonakaupunki eivät ole Ivanille turvallisia asuinpaikkoja – kuten ei myöskään vaikkapa ylettömän turvaton Närpiö. Sen sijaan Israelin armeija ilmeisestikin on.

En tiedä kuinka perillä Ivan on viime aikojen maailmantilanteesta ja esimerkiksi siitä että Israel ei varsinaisesti ole se kaikkein rauhallisin paikka maailmassa. Tai että se ei myöskään ole parhaissa mahdollisissa väleissä Iranin kanssa, jonka johto on toverillisesti luvannut pyyhkiä Israelin maailmankartalta, mikäli käden ulottuville sattuu osumaan ydinase. Ehkäpä mahdollinen ydinsotakin kalpenisi sen rinnalla mitä ”hän” voisi Ivan-paralle tehdä jos tämän kiinni saisi.

Syy siihen miksi juuri Israelin armeija olisi Ivanille ainut turvallinen olinpaikka maailmassa jäi hämärän peittoon. Kenties tähän kysymykseen ei ylipäätään kannata mitään järkiperäistä syytä etsiäkään. Onhan kyseinen päähänpisto kuitenkin syntynyt rakkaan Ivanimme myrskyisässä pääkopassa – samoissa aivoissa, jotka olivat erittäin lähellä mullistaa maailman polttoainetalouden keksimällä uudenlaisen vetymoottorin.

Niinpä veikkasimmekin että Ivanin suuret ja kauaskantoiset suunnitelmat Israelista luvattuna maana paljastuisivat käytännön tasolla yhtä häilyviksi kuin hänen lupauksensa sulkea ulko-ovi yöksi tai olla polttamatta savukkeita sisällä.

Eipä aikaakaan kuin Ivan olikin taas parkkipaikalla hyörimässä jonkun auton ympärillä autuaana, ylävartalo paljaana ja takkuiset peikonkiharat öljyn tahraaman rikkinäisen lippalakin alta pursuten - höpöttämässä itsekseen jotain venäjäksi. Opelin jarrupaloista, tonnikalan sielunelämästä tai Israelin maahanmuuttopolitiikasta.

Ken tietää.

Tuomiopäivän taksikuski

Aikaisempia kirjoituksia selatessani huomasin, että sekä Cestor että Fabio ovat kirjoituksissaan maininneet ainakin kertaalleen jotain positiivista Ivanista. Minä puolestani en.

Jotta minunkin kirjoitukseni sisältäisivät edes jonkinlaisen positiivisen esimerkin Ivanin toimista kuluneen vuoden ajalta, päätin tarttua sulkakynään ja kirjoittaa vaihteeksi myönteisen kertomuksen jonkin Ivanin edesottamuksen tiimoilta. Ongelmana oli vain se, että tällaista edesottamusta on kovin kovin vaikea löytää. Useimmat mieleen tulevat Ivanin toimet ovat nimittäin tapauksia, joiden kohdalla Ivan joko tuhoaa, häiriköi, unohtaa, sotkee tai varastaa.

Cestor ja Fabio ovat jo muutaman esimerkin maininneet. Ivan on korjannut Cestorin pyörän ja kaivanut roskiksesta kämppäämme uuden mikroaaltouunin. Jääkö minulle enää mitään kirjoitettavaa? Jäävätkö Ivanin hyvät teot koko vuoden ajalta todella vain näihin kahteen tapaukseen?

Eivät. Ivan on nimittäin ojentanut sotkuisen, mutta auttavan kätensä myös minun suuntaani. Kyseessä oli melko lyhytkestoinen tapaus, siitä on melko kauan, mukaan liittyi osittain negatiivisiakin elementtejä, sekä tietynasteinen hengenvaara. Vuoden kuluessa kyseinen tapahtuma oli myös hautautunut jo erilaisten tuoreempien ja huomattavasti pahempien kokemusten alle, mutta siellä se oli, kaikesta huolimatta. Tämä on tarina tuosta tapauksesta.

Kyseessä oli muuan kirpeän kuulakka keväinen aamu. Olin raahautunut vielä osittain unessa muutaman kymmenen metrin matkan bussipysäkille ja liittynyt muiden siellä seisoskelevien aavemaisten hahmojen joukkoon. Hahmojen, jotka ilmiselvästi olivat myös joutuneet aikaisen herätyksen tragedian kärsimään. Olin matkalla kouluun ja bussin oli määrä saapua paikalle hetkenä minä hyvänsä. Bussin sijasta saapui kuitenkin jotain aivan muuta.

Yllätys oli täydellinen. Puolet aivoistani oli vielä unessa ja toinen puoli yritti pohtia oliko minulla varmasti housut jalassa. Jumiutuneessa tilassani en ollut huomannut Ivanin tuloa lainkaan. Havahduin vasta silloin, kun kohdalleni pysähtyi auto, joka ei ollut bussi. Ällistys olikin huomattava todetessanii että vanhassa pikku Fiatissa istui Ivan, joka tönäisi matkustajan puoleisen etuoven auki ja viittoi minua tulemaan kyytiin. Tilanteen yllättävyydestä johtuen en keksinyt mitään järkevää, tai muutakaan tapaa kieltäytyä tarjouksesta. Äimistyneenä ja pahaa aavistellen kiipesin Ivanin kyytiin.

Ensimmäinen havaintoni auton sisältä oli, että haju ei ollut läheskään niin paha kuin olin pelännyt. En kyennyt ymmärtämään miten tämä saattoi olla mahdollista sillä Ivan oli kuitenkin käyttänyt autoa jo useamman kuukauden. Pian sain kuitenkin muuta ajateltavaa. Näin sivupeilistä bussin ilmestyvän takanamme näkyviin tienmutkasta ja samalla Ivan polkaisi kaasun pohjaan, antoi kierrosten nousta punaisen pahemmalle puolelle ja nosti kytkintä.

Fiat nytkähti kerran ja sammui. Bussi ehti luoksemme ja pysähtyi taaksemme. Tukkiessamme siltä tehokkaasti pääsyn pysäkille, katselin anteeksipyytelevästi ihmisiä, jotka tuijottivat meitä pysäkiltä Ivanin kiroillessa vieressäni venäjäksi rattia hakaten. Lopulta pääsimme tuskastuttavan hitaasti bussin tieltä liikkeelle, mustan savupilven saattelemina ja Fiatin moottorin huutaessa kuin palava Brian Johnson.

Urhean Fiatin kiihdyttäessä vauhtia hitaasti mutta varmasti, yritin minimoida kyydistä mahdollisesti aiheutuvia vahinkoja kiskomalla turvavyötä esiin ja yrittäen saada sitä kiinni vastakappaleeseen. Ivan katsoi yrityksiäni hetken ja toteasi ”belts are broken” samalla kun lähestyimme ensimmäistä mutkaa nopeudella, joka oli jokseenkin täysin sopimaton autolle, joka ei ole mukana Formula 1 – sarjassa.

Tässä vaiheessa lukijan mielessä käväisee ajatus että liioittelen – että joko valehtelen tai en osaa ajaa autoa. Totuus on kuitenkin se, että Ivanin kääntäessä mutkaan auto kallistui erittäin rajusti, minä meinasin lentää penkiltä ratissa roikkuvan Ivanin päälle ja Fiatin renkaat ulvoivat parhaaseen Hollywood-tyyliin. Ivanin oikaistessa auton meinasin lyödä pääni sivuikkunasta läpi.

Matka kuitenkin jatkui. Ensimmäisten, kirkkaan punaisina loistavien liikennevalojen lähestyessä jalkani alkoi vaistomaisesti hakea jarrua. Ivan kuitenkin antoi auton rullata hitaasti lähes edessä olevan auton perään ennen kuin pysähtyi. Syykin selvisi pian. Kun valot muuttuvat vihreiksi, Fiat nytkähti ja sammui. Tarvittiin jälleen muutama yritys, raivokkaan korkeat kierrokset ja kolme kuutiometriä mustaa savua ennen kuin auto lähti liikkeelle. Tämä toistui joka kerta kun jouduimme liikennevaloihin pysähtymään.

Vaikka liikennevaloissa pysähdyttiin, jokaisen matkan varrelle osuvan mutkan Ivan ajoi samalla kuolemaa halveksuvalla nopeudella, höpisten samalla jotain epämääräistä jarruista ja vaihdelaatikosta. Ivanin puhetavan ja rämisevän Fiatin vuoksi en saanut juuri mitään selvää ja ehkäpä hyvä niin. Viimeisen mutkan kohdalla olin jo oppinut varautumaan ja nojaamaan mutkaan kilpamoottoripyöräilijän tavoin.

Lopulta olimme koulun pihassa. Ivan parkkeerasi lähes poikittain parkkiruutuun ja Fiat sammui välittömästi, varmasti yhtä kiitollisena matkan päättymisestä kuin minäkin. Kiitin Ivania kyydistä ja lähdin kävelemään koulun ovelle Ivanin asettuessa parkkipaikalle makuulle tutkimaan auton pohjaa.

On se vain myönnettävä, kyllä Ivan on minuakin auttanut. Ehdin koululle hyvissä ajoin ja ilman unisuuden hiventäkään.

Paluumatkan tulin bussilla.

Tuholaisia ja torjuntaa

No, tämä päivä oli pakko nähdä. Kuten osa teistä lukijoista jo kommenteissa aikoinaan ennusti, että ihme jos jätteiden jäljiltä ei muita elukoita tulisi meidän soluumme asumaan. - Nyt niitä tuli, ja paljon.

Päivä alkoi kuin muutkin päivät, menin keittiöön tekemään jotain pientä purtavaa, väistellen pahimpia jätöksiä, ja yrittäen löytää edes hieman hygieenisempaa työtilaa syötävän valmistamiseen. Siinä työtilaa etsiessäni satuin vilkaisemaan keittiön kattoa kohti ja aloin ihmettelemään, että mitä pieniä halkeamia tuolla oikein on. Niitä vähän aikaan tuijotettuani tein havainnoin jota en olisi halunnut tehdä - "halkeamat" näyttivät liikkuvan...

Silmälasit haettuani totuus paljastui minulle entistä kirkkaamin. Katossa majaili neljästä kuuteen kappaletta 1-2 cm:n pituisia pieniä kellertäviä toukkia. Se mistä toukat olivat peräisin oli vielä hämärän peitossa. Itselläni oli kuitenkin jo kiire ja en ennättänyt toukkia, tai niiden alkuperää tarkemmin tutkimaan. Ilmoitin löydöstäni Cestorille ja kaukolle, ja kehotin heitä tutkimaan löytöäni tarkemmin.

Cestor ja kauko tarttuivatkin tuumasta toimeen ja alkoivat jäljittämään uusien asukkaidemme alkuperää. Kuin vihikoirat he seurasivat toukkien jättämää hajujälkeä ja jäljittivät toukkien sijaintia... Tai totta puhuen suunnistivat suoraan Ivanin kuivamuonakaappia tutkimaan. Kaapin ovea raotettuaan he huomasivat muutaman toukan ja pari perhosta muistuttavaa otusta kaapin takaseinässä. Tämä riitti heille todisteeksi, että toukat ovat jostain kaapissa olevasta pussista peräisin. Muutaman minuutin kaapin sisältöä analysoiden, tutkijatiimimme päätyi avoimen kaurapuuropussin pariin. Tuijotettuaan pussin sisältöä tovin, he huomasivat sen sisällön liikkuvan ja kuhisevan elämää...



Kenties jo hieman hulluiksi Ivanin keskuudessa tulleet Cestor ja kauko keksivät aloittaa uudenkaltaisen vielä nimeättömän seurapelin. Nimitys "Toukan metsästys" kaiketi kuvaa parhaiten seuraavia tapahtumia.

Touhutiimimme aloitti pelin levittämällä ruokapöydälle pari sanomalehteä ja kaatamalla puuropussin sisällön lehtien päälle. Pussin kauheudet valkenivat heille nopeasti. Toukkia oli paljon, todella paljon... Yksitellen kerättyään kaikki toukat vanhaan tyhjään Sangria-pulloon sekä seottuaan laskutoimituksissaan muutamaan otteeseen, he saivat lopulliseksi saldokseen yli 90 toukkaa. Ja teille arvoisat lukijat ikuistimme saaliin useaan valokuvaan sekä videoon. Olkaa hyvät, ja anteeksi.



Ja sitten se video (anteeksi nyt vielä kerran):



Ivan ei operaation aikaan ollut paikalla ja hyvä niin, koska hän todennäköisesti olisi syönyt pussin sisällön kehuen proteiinipitoista annostaan.

Keittiö näytti olevan puhdas tuholaisista ja ainut muisto heidän olemmassa olostaan oli pulloon vangiksi kerätyt toukat.

Koitti uusi aamu, ja keittiöön mennessä katossa oli n. 10 toukkaa lisää. Pullosta nämä kaverit eivät voineet karata vaan uudet ystävämme olivat tulleet katon ja seinän välisistä muutaman senttimetrin korkuisista raoista, joita asuntomme on siis täynnä. Lisäksi osa toukista oli jo ehtinyt kehittyä lentäviksi elukoiksi. Tilanne alkoi vaikuttamaan mahdottomalta ja lähdin kaukon avustuksella selvittämään mitä helvetin otuksia tänne on pesiytynyt. Parinkymmenen minuutin googlailun jälkeen olimme sataprosenttisen varmoja, että keittiössämme asui Intialainen Jauhokoisa, muutaman sukupolven kera.

Lajimäärityksen jälkeen totesimme, että ainut vaihtoehto on ilmoittaa vuokranantajalle, että meillä olisi täällä paha tuholaisongelma Ivanin lisäksi. Homma etenikin ilmoituksen jälkeen vauhdikkaasti ja vuokranantajamme ilmoitti asiasta huoltoyhtiöön. Tästä muutaman päivän kuluttua minulle soitti herra myrkyttäjä ja pahoitteli, että ei ole aikasemmin ollut yhteydessä. Harmi vaan, että myrkyttäjä soitti ilmoittaakseen olevansa flunssassa ja ei pysty tuholaisia karkoittamaan vasta kuin puolentoista viikon päästä.

Ivania vuoden kestäneenä ei muutama jauhokoisa tuntunut enää missään. Aloitimme liittoutuneiden kanssa ryhmäterapiapelin, jossa metsästimme lentäviä koisia liiskaten niitä 1,5 viikon aikana yhteensä noin 100 kappaletta. Myrkyttäjällekin jäi vielä hyvin työsarkaa, koska vaikka kaikki näkyvissä olevat koisat saikin tapettua, seuraavana aamuna niitä oli jälleen 3-10 kappaletta lisää. Lopullisissa tuloksissa kauko onnistui nappaamaan pelissämme voiton 39 tapolla.

Herra myrkyttäjä vihdoin saapui ja käsitteli koko asunnon jollain hyönteisille tarkoitetulla hermomyrkyllä, vakuuttaen että se ei ole ihmisille ollenkaan vaarallista. Kunhan ei mene missään nimessä kahteen tuntiin lähellekkään myrkytettyjä alueita...

Myrkky tepsi, toukat ja koisat hävisivät, Ivan valitettavasti ei.

Myrkyttäjän poistuessa hän tokaisi, että ei ole koskaan nähnyt näin paljon koisia muualla kuin leipomoissa, joissa ne kuulemma tykkäväät asustaa. Kai tuota voi pitää jonkin asteisena saavutuksena, ellei jopa kohteliasuutena myrkyttäjän puolelta.

Kiitos myrkyttäjälle ja uusia otuksia odotellessa.

Mafiatoverit, Osa 1

On tavanomainen iltapäivä pienen pienessä soluyksikössämme. Olen keittiössä tekemässä ruokaa ja Ivan seisoo vieressäni paidatta ja törkyinen teemuki kädessään höpisemässä innokkaasti jotain siitä miten hän on lähes valmis aloittamaan autojen ruiskumaalaamisen, mutta ei vielä ole aivan saanut koodattua matemaattista funktiota joka määrittäisi oikeat värivivahteet – tai jotakin sinnepäin. Minä nyökkäilen, hämmennän makarooneja ja pohdin samalla ehdinkö vielä käydä salilla ennen Housea.

Jossakin vaiheessa Ivan päättää lopettaa monologinsa ja kääntyy lähteäkseen. Huomaan että Ivanin toisessa korvassa on jotakin erikoista. Tarkemmin sanottuna se on sinisen eristeteipin peitossa. Eristeteipillä on korvaan teipattu jonkinlainen tuppo joka tarkemmin katsottuna paljastuu vessapaperiksi.

Uteliaisuuteni herää ja kysyn Ivanilta mikä hänen korvaansa vaivaa. Ivan tuijottaa minua hetken ja vastaa hiljaa että minun ei olisi pitänyt nähdä sitä. Seuraa pieni tauko jonka jälkeen hän sanoo että hänellä on pieniä ongelmia venäläisten rikollisten kanssa. Olen alkaa nauramaan ääneen kun Ivanin surrealistisen elämän pyörteissä yhtään mikään ei tunnu olevan liian kaukaa haettua.

Pokkani kuitenkin pitää ja alan kyselemään asiasta lisää. Ivan on aika vaitonainen korvastaan. Keskustelun aikana käy kuitenkin epäsuorasti ilmi, että Ivan on ilmeisesti jossain vaiheessa Venäjällä elellessään ajautunut jonkinlaiseen velkasuhteeseen jonkin lain laveammalla puolella viihtyvän tahon kanssa. Tämä on mahdollisesti ollut osasyynä Ivanin livahtamiseen Suomen puolelle sekä myös motivoinut Ivania autonkorjausbisneksen aloittamiseen.

Ivan ei kuitenkaan onnistunut jättämään huoliaan taakseen siirtyessään kymmenien tuhansien järvien ja satojen tuhansien mykkinä jurottavien työmatkapendelöijien maahan. Kun suomalaiset velkojat lähestyviät puuttuvien maksusuoritusten tiimoilta Ivania kohteliaasti kirjallisilla maksukehotuksilla, Venäjän mafia leikkaa häneltä korvan irti.

No, ehkä korvasta on vielä jotain jäljellä vessapaperin ja eristeteipin alla, emme voi tietää. Karu totuus on kuitenkin se, että Ivan kulki teipit päässään monta viikkoa, joten ihan mitättömästä naarmusta tuskin on kysymys.

Kun Ivan kirkuu yöllä venäjäksi jotain parkkipaikalla, ehkäpä hän ei kiistelekään oman päänsä sisällä olevan alter egonsa kanssa vaan yrittää neuvotella lisää maksuaikaa mafiatoverilta, jonka toimenkuvaan kuuluu suorittaa pikaista plastiikkakirurgiaa ilman asianmukaisia lupia, välineitä – tai puudutuksia.

Lääkärin puheilla Ivan ei asiantilan johdosta ole luultavasti kuitenkaan käynyt – lääkärit Suomessa kun tuskin käyttävät sidetarpeina eristeteippiä ja vessapaperia. Kenties Ivan luottaa omiin kenttäsidontataitohinsa tarpeeksi eikä näe tarpeelliseksi maksaa tähtitieteellisiä summia lääkärin palveluksista. Tai ehkä hän ei ole halukas kuvailemaan vamman alkuperää.

Ymmärrän hyvin jos lukija tuntee tässä vaiheessa jonkinlaista epäuskoa, irtonaisista korvista kun puhutaan. Asioihin onkin aina hyvä suhtautua skeptisesti, erityisesti silloin kun ne on löydetty Internetin syövereistä. Epäuskoa kuitenkin lievittänee se että me liittoutuneet emme ole ainoita jotka Ivanin korvateippejä ovat ihmetelleet. Sekä asuinalueellamme, että koulullamme ovat monet tätä tee-se-itse-kenttäsidosta ihmetelleet. Todennäköisesti myös jotkut blogimme lukijoista ovat omakohtaisesti sen bonganneet.

Ivanin ollessa kyseessä ainakaan kaikkia hänen kertomuksiaan ei liene syytä purematta niellä. Jotkin niistä ovat nimittäin vähintäänkin epäuskottavia. Vai mitä sanotte siitä että itse Venäjän pääministeri Vladimir Putin on yksi Ivanin vainoojista. Ivanin sanoin: "It is not easy to survive when the prime minister of the biggest country in the world is trying to kill you."

Koska emme halua yltiöpäisesti heittäytyä tähän harhaiseen maailmaan, joka Ivanin pääkopassa velloo, pohtikaamme korvan kohtalolle muita mahdollisia selityksiä.

Ivanin turvatoimet hitsaamisen, rälläköinnin ja yleisesti työkalujen käytön suhteen ovat vähintäänkin puutteellisia. Mies joka hitsaa sisätiloissa ilman suojalaseja ja käynnistää osittain puretun mikroaaltouunin nähdäkseen tuleeko siitä mikroaaltoja, saattaa hyvinkin joskus loukata itsensä touhutessaan.

Ivanin tuntien on myös hyvin mahdollista, että hän on loukannut korvansa kiljuttuaan jonain perjantaiyönä räävittömyyksiä väärälle henkilölle tai joutuessaan tekemisiin ”entisen” omistajan kanssa "löytäessään" taas yhtä uutta maastopyörää "roskiksesta".

Mutta mikäli osassa Ivanin puheista onkin perää (jätämme herra Putinin tästä pohdiskelusta pois), se tarkoittaisi sitä, että hänen venäläiset vainoojansa ovat ulottaneet otteensa rajan yli ja silponeet Ivania puuttuvien ruplien vuoksi jossain lähiseudulla. Tämä puolestaan tarkoittaisi sitä, että Ivanin asuinpaikka on Uralin Cosa Nostran tiedossa ja että Ivanin liikkeitä seurataan. Kenties meidän liittoutuneidenkin roolia tässä vyyhdissä on jossain mafiatoverien viikkopalaverissa käsitelty. Täytyykin toivoa, että kukaan blogin lukijoista ei leikkele työkseen ihmisiltä korvia.

Korvan silpominen ei tehnyt Ivanista tehokasta ja tunnollista autonkorjaajaa. Pätkätöistä tuli potkuja ja vuokranantajakin yritti vielä "varastaa" Ivanilta rahaa vesivahinkolaskun muodossa. Oletettavasti nämä tekijät aiheuttivat sen että Ivanin maksujärjestelyt Venäjän suuntaan eivät sujuneet odotetulla tavalla ja niinpä Ivan alkoi, ainakin omassa mielessään, olla vaarassa menettää muutakin kuin korvansa.

Ajan kuluessa Ivanin vainoharhaisuus alkoi pikkuhiljaa isääntyä. Samalla Ivanin väitteet häntä vainoavista rikollisista alkoivat herättää kasvavaa huomiota myös liittoutuneiden keskuudessa.

Eräällä ostosreissulla huomasin epäilyttävän näköisen miehen vilkuilevan minua kauppakeskuksessa. Myöhemmin näin saman hyypiön bussissa ja mielessäni kävi että jospa Ivanin tarinoissa olisikin jotain perää. Tyyppi jäi kuitenkin kyydistä kauan ennen minua ja saatoin huokaista helpotuksesta. Tai ehkäpä kyseessä olikin taitava varjostaja, joka oli huomannut minun huomanneen hänet ja jäi kyydistä hälventääkseen epäilyni. Ehkäpä minulla on jossain Moskovan vartioidussa arkistohuoneessa oma kansioni, jossa on maininta että kauppareissulla numero 295 ostin jauhelihaa, maitorahkaa ja appelsiineja.

Tämän piinaavan takaa-ajotarinan seuraavassa osassa tilanne, ja Ivanin ruuvi, kiristyvät entisestään. Selvitämme myös Ivanin pakosuunnitelmia, mahdollista uhkaa meille sekä valotamme muutamia yksityiskohtia Ivania jahtaavista tahoista.

Jos meitä ei vaienneta ennen sitä.

Raivaustyötä hurrikaani Ivanin tuhoalueella

Oltuamme jo yli puoli vuotta asuneet Ivanin kanssa, olimme tulleet huolestuttavan pahasti turtuneiksi hänen synnyttämäänsä sotkun ja lian vyörymään, joka kulkutaudin lailla levitti lonkeroitaan läpi koko asumuksemme. Näin ollen olimme alkaneet pitää normaalina asiantilana sitä soran, kuivuneiden lehtien ja keppien muodostamaa mattoa joka lattioitamme peitti, sitä palaneiden ruokalajien kirjoa, jolla lietemme oli päällystetty ja sitä mustien kädenjälkien lajitelmaa, joka sai huoneistomme seinät näyttämään aborginaalien luolamaalaukselta.

Tähän pitkän altistumisen aikaansaamaan turtuneisuuden tilaan oli kuitenkin tulossa muutos. Muutoksen airueena toimi muuan keltainen paperilappu joka eräänä päivänä oli mystisesti keittiömme pöydälle ilmestynyt.

Kyseessä oli tietenkin siivouskehotuslappunen, jonka vuokranantajamme lähettämä tarkastaja oli jälkeensä jättänyt. Emme tiedä mistä syystä tarkastaja oli kämpässämme vieraillut, mutta oletamme että syynä olivat Ivanin toimista tekemämme valitukset, joista palkkana siis saimme eteemme siivouskehotuksen, jossa oli enemmän rukseja kuin useimmissa lottokupongeissa.

Kämppämme yhteiset tilat kuuluvat yhteisen ylläpitovastuun piikkiin ja siivouskehotuksen huomioitta jättäminen johtaisi siihen että vuokranantaja siivouttaisi lopulta tilat ammattilaisilla ja me maksaisimme kulut, jotka eivät todellakaan olisi pienet. Niinpä päätös jatkotoimenpiteistä oli helppo. Oma kirjallinen valituksemme oli aiheuttanut sen, että me liittoutuneet saisimme omin käsin siivota kaikki Ivanin sotkut ennen uusintatarkastusta.

Sanoin omin käsin siksi, koska vaikka Ivan oli periaatteessa myös siivousvastuullinen, emme todellakaan halunneet hänen ”apuaan”. Tiesimme tässä vaiheessa nimittäin jo katkerasta kokemuksesta että siitä koituisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Toivoimmekin voivamme hoitaa urakan ilman Ivanin osallistumista.

Kuten kaikissa vaikeissa operaatioissa, tässäkin oikea varustautuminen oli elintärkeää. Olimme sopineet pyhittävämme erään perjantai-illan kokonaan siivoamiselle ja olimme kukin ostaneet siivousvälineitä projektia varten. Ostosreissujen tuloksena keittiön pöydälle kasattiin suuret määrät rättejä, harjoja ja karhunkieliä, mutta ennen kaikkea pesuaineita. Arsenaalissamme oli litratolkulla myrkkyjä, joista jokaisessa oli jonkinlaista varoitustarraa kyljessä. Tiesimme että urakasta ei tulisi helppo.

Tämä käsitys vahvistui entisestään kolmen tunnin kuluttua, kun olimme saaneet vasta keittiön siivottua. Tänä aikana Ivan oli tullut muutaman kerran puolialasti keittiöön toimiamme ihmettelemään. Samalla Ivan kyseli moneen kertaan että onko liesi kohta putsattu, hänen kun pitäisi keittää teetä.

Projektin näillä tienoilla Ivan halusi myös ensimmäisen kerran osallistua itse siivoamiseen. Sanoimme hänelle että esimerkiksi vessa on vielä siivoamatta. Eipä aikaakaan kun Ivan tuli vessan kimpusta takaisin, sanoen ”for me, it looks clean now”. Käytyämme katsomassa vessaa huomasimme että Ivan oli vain suihkuttanut vessan suihkulla vettä lattialle ja julistanut homman valmiiksi. Kiitimme Ivania avusta ja totesimme keskenämme että vessan siivouksen lisäksi edessä olisi myös vessan kuivaus.

Saatuamme keittiön siivottua, siirryimme portaisiin, joita peitti pöly, musta lika sekä tummat varpaanjäljet joita navettatonttumme oli jättänyt jälkeensä. Tässä vaiheessa Ivan halusi, ikävä kyllä, kantaa jälleen oman kortensa kekoon, ja hankasi, vastustuksestamme huolimatta, puuportaita teräsvillalla sieltä täältä muutaman minuutin ajan ennen kuin sai tarpeekseen ja lähti ulos. Portaissa näkyy vielä tänäkin päivänä selviä läiskiä tästä hankaamisesta, ja epäilemättä näkyy myös silloin, kun ensimmäinen Mars-siirtokunta perustetaan.

Siivottuamme alakertaa jokusen tunnin ajan, alkoi tuloksia näkyä. Emme olleet uskoa kuinka valkoinen eteisen lattia todellisuudessa oli. Ilman Ivania homma myös eteni tehokkaasti ja mukavasti musiikin soidessa ja virvoitusjuomien kostuttaessa janoisten siivoojien kuivia ja kloorihöyryjen runtelemia kurkkuja. Ainoa negatiivinen puoli oli se, ettemme olleet muistaneet niin itsestäänselvää asiaa kuin kumihanskat. Kenelläkään meistä ei ollut pokkaa työntää paljasta kättään esimerkiksi vessan lattiakaivoon, joten se, ja muutama muu kohde oli pakko jättää seuraavaan kertaan.

Jossain yhdeksännen siivoustunnin tienoilla ulko-ovi kävi ja Ivan pöllähti eteiseen. Olin itse hankaamassa tuloksetta juuriharjalla levää ja Ivanin moottoriöljyjä pesuhuoneen lattiasta, kun Ivan katsoi minua eteisestä, naurahti, ja kysyi ”are you still cleaning?”. En vastannut.

Lopulta olimme saaneet alakerrastakin seinät, lattiat, ovet ja huonekalut pyykättyä. Kaiken kaikkiaan urakkaan oli kulunut aikaa kymmenen tuntia sekä useita litroja pesuaineita. Tuloksena huusholli oli puhtaampi kuin koskaan. Saimme kokea uusia tuntemuksia kun esimerkiksi keittiössä pystyi kävelemään ilman kenkiä ilman että mitään tarttui sukkiin, tai rusentui jalan alle.

Urakan jälkeen istuimme jonkin aikaa iltaa keittiössä. Ivan tuli keittiöön touhuamaan jotain epämääräistä ja muistutimme hänelle että voisi jatkossa siivota omat sotkunsa ja että kämpän pitäisi aina näyttää yhtä puhtaalta kuin nyt. Ivan vastasi ”are you kidding?” Lievästä vastustelusta huolimatta Ivan kuitenkin lupasi siivota jatkossa omat sotkunsa. Joskus neljän jälkeen aamuyöllä nukkumaan mennessäni kävelin Ivanin avoimen oven ohi ja siellähän se oli, hereillä ja tietokoneen ääressä, aikuisviihdettä selaamassa.

Siivouksen jälkeen oli mukava tunne että oli saanut jotain aikaan. Vaikka suurin osa ajastamme kuluikin nimenomaan Ivanin sotkujen siivoamiseen, käytimme myös tilaisuutta hyväksemme ja pesimme samalla kertaa myös jääkaapin ja uunin, sulatimme pakastimen ja pesimme ikkunat. En ole ikinä siivonnut yhdellä kertaa yhtä paljon. En edes armeijassa.

Ikävä kyllä emme tajunneet ottaa kämpästä ”ennen”-kuvia, mutta ”jälkeen”-kuvia otettiin kyllä senkin edestä. Tässä muutamia niistä:

Kuvista ei ehkä kovin hyvin välity tilojen leikkaussalinomainen steriiliys, mutta voin vakuuttaa että puhtaammaksi pinnat olisi saanut vain maalaamalla ne, tai rakentamalla koko talon uudestaan.

Ivanin kunniaksi on sanottava että hän kyllä yritti. Omalla tavallaan. Ensin siivota sotkuja ja myöhemmin ylläpitää siisteyttä. Ja onnistuikin siinä, muutaman päivän ajan.

Jos yllätystä mitattaisiin metreissä, emme yllättyneet edes puolikkaan nanometrin kymmenystä siitä että jo viikon sisällä Ivanin kauniit lupaukset olivat muuttuneet höyryksi ilmassa ja siivousyritykset huvenneet olemattomiin. Paluu arkeen oli fakta.

Siivouksemme oli kuitenkin ollut niin perusteellinen että edes Ivan ei kyennyt kämppää täysin alkuperäiseen tilaan palauttamaan. Epäilemättä jossain vaiheessa hän olisi tässä onnistunut, mutta siivousiltama jatkoineen oli kuitenkin kaikesta huolimatta sen verran positiivinen kokemus, että toistimme sen kevennettynä versiona jo muutaman viikon kuluttua ilman isompia ongelmia tai henkisiä kärsimyksiä.

Sillä kertaa muistimme jopa kumihanskat.

Puolialaston venäläinen kokki (osa 1)

Pitkän kirjoitustauon jälkeen päästään viettämään viikonloppua herkullisten ja jännittävien ruokaohjeiden parissa. Luonnollisesti kaikki tässä moniosaisessa kirjoituksessa mainitut reseptit ovat Ivanin taidokasta, omaperäistä ja suorastaan ”nerokasta” käsialaa.

Jotta saisit blogistamme konkreettisemman elämyksen, voit tulevien ruokaohjeiden avulla luoda kotisi keittiöön kommuuniamme vastaavan ”Ivanilaisen”, silmiä kirvelevän ilmapiirin. Halutessasi voit jakaa sitä myös perheesi ja ystäviesi kesken tarjoamalla heille valmistamiasi ruokia. Henkilökohtaisesti en tarjoaisi näitä sapuskoja edes pahimmalle vihollisellenikaan, mutta joillekin nämä ruoat tarjoavat varmasti eräänlaisen kulttuurielämyksen – tai shokin.

Joten eiköhän pidemmittä puheitta kaiveta pannut ja kattilat kaapista, pistetään hella tuleen, poistetaan palohälyttimestä paristot ja aletaan valmistamaan herkullisia kotiruokia ála Ivan.

Alkuvalmistelut ovat aina tärkeitä ruoanlaitossa. Myös Ivan on tämän asian huomannut, ja noudattaa rutiinin omaisesti omia käyttäytymismallejaan. Tässä Ivanin yleisin käyttäyminen ennen ruoanlaittoa.

1. Käynnistä 1-2 lieden levyä, ja anna niiden lämmetä 30-60 minuuttia ennen ruoanlaiton aloitusta (punainen väri kertoo, kun liesi on sopivan kuuma)
2. Odotellessasi lähde ulos korjaamaan autoja
3. Käynnistä levyt uudelleen jos joku on sattumoisin ne käynyt sammuttamassa
4. Lähde ulos korjaamaan autoja tai muuten vain touhuamaan omia askareita
5. Unohda, että aioit valmistaa ruokaa.

Edellä mainittu tapahtumaketju voi toistua saman päivän aikana useaan otteeseen, tai mahdollisesti koko ruoanlaitto siirtyy seuraavaan päivään.

Monelle teistä alkuvalmisteluihin saattaisi kuulua myös käsien pesu, mutta niin kuin kaukon hygieniakirjoituksen toisesta osasta monelle varmasti asia tuli harvinaisen selväksi. Ivan ei ikinä pese käsiään. Sen takia myös teille blogin lukijoille jotka aikovat näitä ruokia kotona valmistaa, on äärimmäisen tärkeää olla pesemättä käsiä useaan päivään sekä uittaa niitä moottoriöljyssä muutaman tunnin verran. Vain silloin voit saada ruokaan aidon ja oikean, tunteella ja taidolla tehdyn Ivanilaisen keittiön maun.

Tässä kirjoituksen ensimmäisessä osassa otamme pehmeän laskun Ivanilaiseen keittiöön ja valmistamme Kello viiden teen.

Resepti on yksinkertainen: 3 dl vettä, sekä 1 teepussi.

Kaada kattilaan 3 dl vettä ja odota, että vesi alkaa kiehua. Huomattuasi, että vesi kiehuu odota niin kauan kunnes vesi on haihtunut pois. Lisää tarvittaessa toinen annos vettä. Kaada kiehuva vesi teemukiin ja hauduta teepussia vedessä n. 3 minuuttia. Tee on valmis.

Valmistuksessa saattaa kuitenkin ilmetä ongelmia. Esimerkiksi teepussi voi hajota liiallisen hauduttamisen seurauksena, jolloin mukiin voi jäädä (teelehtien) jätöksiä (kuva 1). Jos vesi ehtii jäähtyä, on Ivan kehittänyt näppärän tavan saada se uudelleen lämmitettyä (kuva2).



Seuraavassa osassa päästäänkin jo tositoimiin ja valmistamaan mjakaroonia, savustettua riisiä ja lihaisia salaattipihvejä.

Peikkometsän prinssi, Luku III

Näin olemme saapuneet tämän jatkokertomuksen kolmanteen osaan, joka myös päättää koko saagan. On aika ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa antisankarimme pesäluolaan. Tämän sukelluksen aikana selvitämme näyttääkö Ivanin asumus huonekalumainoksen kliiniseltä mallikodilta vai tehomaatalouden jaloista evakkoon lähteneen psykoottisen navettatontun asuinkololta.

Ivanin huone, tai tarkemmin sanoen pesäonkalo, on täysin omaa luokkaansa. Koska Ivanilla on tapana pitää oveaan selkosen selällään päiväkausia, on muiden mahdoton olla näkemättä pesän saastaista sisältöä. Ja siinä sitä onkin katseltavaa kerrakseen. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa sisätiloissa. Ulkonakin vain muutaman kerran ja silloin yläpuolella liiteli valtava parvi lokkeja.

Ivan on hamstraaja. Hän kerää erityisesti roskiksesta löydettyjä rikkinäisiä esineitä eikä varsinaisesti heitä mitään pois. Niinpä rikkinäinen roju täyttää Ivanin huoneen jokaisen sopukan. Kun sekaan lisätään vielä ulkoa kulkeutunut sora, multa ja roskat sekä lattialle levitetyt laskut, koulupaperit ynnä muut dokumentit sekä suuri määrä erilaisia autonosia, työkaluja, vaatteita, ruuanlaittovälineitä, jätesäkkejä, patjoja, kaljatölkkejä, ruuantähteitä ja tupakantumppeja, saadaan tulokseksi jokseenkin täydellisesti varustettu Ivan-peikon pesäluola. Kokonaisuuden kruunaa vielä räjähtänyt spray-maalipullo, joka on levittänyt sisältönsä pitkin poikin tätä sisustustaiteen riemuvoittoa.

Tavaramäärän kuvaileminen ei yksinään vielä riitä antamaan riittävän kattavaa kuvaa pesäluolan sisustusarkkitehtuurista, vaan lisäksi täytyy antaa jonkinlainen käytännön esimerkki törkyisyyden tasosta. Yksi tällainen esimerkki voisi olla se, että pahimmillaan Ivanin huoneessa ei ole mahdollista edetä normaalisti kävellen, koska lattian peittää ohuimmillaankin polven korkuinen romukerros eikä paljasta lattiapintaa ole näkyvissä. Kenties tehokkain etenemismuoto rojumeressä olisikin reipas rintauinti.

YIT teki taannoin yllätystarkastuksen Ivanin huoneeseen ja äänistä päätellen tarkastajat järkyttyivät suuresti näkemästään ja haistamastaan. ”Täältä se haju tulee” ja ”Uskomaton läävä” olivat kommentit ennen kuin tarkastajat lähtivät yskien ulos. Luonnollisestikaan tarkastus ei johtanut mihinkään toimenpiteisiin vuokranantajan puolelta.

Monet lukijat ovat vaatineet kuvia, ja on totta että pelkässä tekstimuodossa tämä juttu jäisi varsin pahasti lukijan mielikuvituksen varaan. Ongelmana on kuitenkin se, että vaikka Ivanin ovi olisikin auki niin emme tietenkään voi tänne mitään kuvia toisen ihm...olennon yksityisestä huoneesta kaiken maailman ihmeteltäväksi laittaa.

Jonkinlaista visuaalista mielikuvaa voi kuitenkin huoneesta saada oheisista kuvista jossa Ivan on kasannut osan huoneensa sisällöstä yhteisiin tiloihin etsiessään jotain tärkeää dokumenttia arkistointijärjestelmänsä syövereistä. Huomionarvoista on, että vaikka yläkerran yhteiset tilat täyttyivät Ivanin romuista, hänen huoneensa oli edelleen niin täynnä törkyä ettei lattiaa ollut näkyvissä.

Ivanin kanssa eläessä ei voi välttyä ajatukselta että jakaa huoneiston jonkin eläimen kanssa. Ivanin aiheuttama sotku on niin totaalisen epäinhimillistä, että sen rinnalla oma huone tuntuu sotkuisimmillaankin kuin steriililtä leikkaussalilta. Vielä Ivanin sotkemiskykyä ihmeellisempi ja käsittämättömämpi on hänen kykynsä ja halunsa asua ja elää tämän sotkun keskellä.

Luonnollisesti sotku ei rajoitu vain Ivanin omaan huoneeseen, vaan leviää myös yleisiin tiloihin, joista me muut turhaan yritämme sitä siivota. Tuntuu, että Ivan valtaa alaa, eli sotkee ja levittää rojujaan niin tehokkaasti, että vastaan on lähes mahdoton taistella. Yhden suursiivouksen jälkeen kestää vain muutamia päiviä ennenkuin kämppä on taas täynnä autonosia ja keittiöön kävelemiseen sekä ruuanlaittoon tarvitaan sisäkenkiä ja kumihanskoja.

Ivanin epäinhimillisestä käytöksestä ja elintavoista huolimatta tämän ulkomuoto on kuitenkin siinä määrin ihmisen kaltainen, että emme ainakaan kovin suurella varmuudella voine lukea häntä kuuluvaksi esimerkiksi ihmisapinoiden tai alempien kädellisten lahkoihin. Vahvin vaihtoehto lieneekin siis, että keskuudessamme elävä olento kuuluu jonkinlaisten peikkojen, maahisten tai menninkäisten heimoon. Kenties DNA-testi kertoisi totuuden Ivanin syntyperästä.

Varmaa on vain se, että Ivanin entiset seinä- tai maakolonaapurit huokaisivat helpotuksesta viime syksynä, kun Ivanin matka kävi kohti Suomenmaata. Peikkometsän prinssin oli tullut aika merkata itselleen oma reviiri – oma valtakunta.

Ja sen hän tosiaan teki.

Ivan NEEDS

Aikaisempia merkintöjämme lukemalla tarkkaavaisimmat lukijat ovat saattaneet panna merkille, että Ivanin luonteenlaatu ja sosiaaliset käyttäytymismallit poikkeavat totutuista.

Ivanilla on tapana lainata paljon esineitä eri lähteistä ja palauttaa ne, tai olla palauttamatta (palauttamatta jäänyt esine on esimerkiksi kaukon veitsi, joka myöhemmin löytyi vääntyneenä ja kärki katkenneena autonkorjaustavaroiden joukosta). Ennen kaikkea Ivanin luja luonne vaatii häntä tarttumaan tuumasta toimeen välittömästi ja määrätietoisesti. Kun Ivan tarvitsee, Ivan kertoo sen. Tai jättää kertomatta, mutta toimii.

Yksi Ivanin luvattomasti lainaama, mutta palauttama käyttöesine on henkilökohtaisessa omistuksessa oleva valkoinen pölynimurini. Käytettyään imuria siivoamiseen tai johonkin muuhun eriskummalliseen touhuunsa, Ivan palautti kapineen paikoilleen asiaankuuluvasti. Käytön jälkeen vehkeen molemmat renkaat olivat kuitenkin irronneet, ja kalistettaessa imuria se laski alleen mustaa vetistä liejua, kuin Ivanin musta automobiili konsanaan.

Ivanin tajun mukaan lainasta kuuluu ilmoittaa jälkikäteen, tai olla ilmoittamatta. Silloin tällöin Ivanin lainaamista on vaikea erottaa anastuksesta, artikkelin luvattomasta käyttöönotosta tai muista laittomuuksista. Usein itse hukkaamiksi luulemiaan esineitä saa takaisin päivien tai viikkojen lainalta, kun keksii kysyä Ivanilta, onko hän nähnyt hukkaan joutuneita tavaroita.

Erään virkistysillan päätteeksi jätin erehdyksissäni kamerani keittiön pöydälle. Pelastin sen onnellisena seuraavana päivänä ja vein omaan turvaani. Ivan oli osannut palauttaa kameran täsmälleen sille paikalle, jolle olin sen jättänyt. Kamera oli kunnossa, vaikkain hieman likainen, rasvainen ja täynnä kuvia autojen tekniikasta ja maalipinnoista. Komea asukkimme oli napannut myös muutaman kuvan itsestään ja paidattomasta ylävartalostaan, joten luvaton laina ei jäänyt tällä kertaa Ivanin omaksi salaisuudeksi.

Huolimattomuuteni johdosta Ivan sai tietoonsa, että omistan kameran. Tietoutensa turvin hän asteli seuraavana päivänä ovelleni ja ilmoitti minulle kohteliaasti (vaikkakin jälkikäteen) lainastaan samalla vaatien kameraa uudelleen käyttöönsä. Jatkossa hän on minua komentanut aamuisin, päivisin ja illoin, milloin tarpeensa keksiikin: "I need your camera." Joskus hän vaatii minut mukaansa ulos autonsa äärelle, omaksi kuvaajakseen: "Make me a picture."

"I need your Windows" käskee Ivan, kun sotkee tietokoneensa. Hän ei pyydä, vaan ilmoittaa tarpeensa. Eikä Ivan välitä myöhäisistä ajankohdista, kun huomaa olevansa ilman käyttöjärjestelmää. Ivan tarvitsee uutta käyttöjärjestelmää koneelleen kerran tai kaksi viikossa. Hän tahtoo levyn öljyisiin kouriinsa ja juoksee yläkertaan.

Kun Ivan ei onnistu korjaamaan tietokoneitaan, hän tarvitsee uuden. "I need your computer" sanoo Ivan Fabiolle keittiöstä tämän löytäessään. Hän seuraa Fabiota alakertaan ja tämän huoneeseen lainatakseen hieman tietokonetta. Ivan ei kuitenkaan onnistu käynnistämään selainta ja siitä harmistuneena tai innostuneena alkaa selailla koneen kansioita ja niiden sisältöä. Fabio nappaa hiiren urkkijalta tarkistaen samalla hänen motiivejaan, käynnistää raukalle selaimen ja Ivan lukee sähköpostinsa.

Kun Ivan hukkaa puhelimensa, hän tarvitsee uuden. "I need your phone, give me your phone" hän vaatii. Ivan soittaa ja ehkä kuulee oman puhelimensa soimassa vessan lavuaarissa, oman huoneensa lattialla tai keittiön pöydällä, ellei ole hukannut sitä parkkipaikalle tai satunnaiselle tielle.

Ivan on myös rokkitähti, tai ainakin hän pitää kitaroista. "Give me your guitar" sanoo Ivan kuullessaan soinnut ja löytessään liittoutuneet Fabion huoneesta iltaa viettämästä. Hän rasvaa kitaran liukkaaksi paljasta kylkeään ja käsiään vasten, etsii nuotteja ja raapii kitaran kieliä plektra suussaan. Poistuessaan huoneesta Ivan jättää jälkeensä istumapaikalleen mustan, irtilähtemättömän tahran.

"Do you hjave a memory stick", kysäisi Ivan kaukolta. "I need it" hän komensi saatuaan myöntävän vastauksen. Ivan tarvitsi, mutta kauko oli alusta alkaen minua fiksumpi, eikä valitettavasti löytänyt muistitikkuaan etsittyään sitä tovin. Nyt olen minäkin palauttanut käyttöjärjestelmäni pikkuveljelle ja kamerakin on lainassa muualla - ikuisesti. Ehkä Fabiokin on jo lainannut tai kadottanut tietokoneensa?

Elävien kirjoista
terveiset toivotellen,